Puhuin tuossa aiemmin uudesta fantasiatarinasta. Tässä se nyt sitten olisi. Alkuperäisen version heitin suosiolla likakaivoon ja tein parannellun version, josta saatte ensimmäisen osan hetken päästä luettavaksenne.
Koska en keksinyt tälle mitään hienoa ja tajuntaa räjäyttävää nimeä, niin nimesin tarinan kaupungin nimellä, joka on - enemmän tai vähemmän - tarinan keskipisteenä.
Pahoittelen mahdollisia kirotusvirheitä, yritin poistaa kaikki silmään osuneet, mutta ainahan niitä jää. Lisäksi minulla eivät pilkut tuppaa menemään oikeille paikoilleen koskaan.
Uusia osia tulee "aina kun itsestäni siltä tuntuu", joten välistä uutta materiaalia putkahtaa kerran viikossa, joskus useammin ja joskus harvemmin. Tietysti kommenttien määräkin vaikuttaa asiaan.
Pidemmittä puheitta...

Enjoy.

---

Luku 1: Legenda

Pohjoinen manner oli tunnettu vihreydestään, sekä siellä vallitsevan luonnon elinvoimaisuudesta. Kaukaa saapuvien matkaajien oli varmasti vaikea uskoa, että tuo osa maailmasta oli noin sata vuotta sitten ollut karu autiomaa, jota riivasivat demonit, jättiläismäiset lohikäärmeet, sekä kuolleiden legioonat.
Keskellä tuota mannerta oli valtava kaupunki, nimeltään Cryst. Sen oli rakennuttanut Shimor Guamodos, joka tunnettiin paremmin nimellä Ensimmäinen kuningas. Hän oli tullut mitättömän armeijansa kanssa syvältä maan uumenista, jonne demonit olivat heidät ajaneet, ja kukistanut kaiken pahan.
Kaupungin vaakunaksi hän oli valinnut kotkan kuvastaakseen ylösnousua, jonka ihmiset olivat kokeneet ja jonka hän uskoi olevan vielä silloin pienen kaupungin kohtalo. Ensimmäinen kuningas oli hyvinkin oikeassa, vaikkei enää ollutkaan elossa, kun kaupunki alkoi viimein kukoistamaan.

Vuoden seitsemäs kuukausi sai luonnon kukkimaan kauneimmillaan. Vanhimmat ihmiset kutsuivatkin sitä kauneuden kuukaudeksi.
Aurinko paistoi kirkkaana pilvettömältä taivaalta, kotkat lensivät Crystin yllä etsien joitain pienempiä eläimiä syötäväksi. Niityt vihersivät ja vieno tuulenvire humisi puiden latvoissa.
Jossain vihreiden kukkuloiden takana kulki yksinäinen mies, joka oli pukeutunut sysimustaan kaapuun. Hän ei tuntunut lainkaan välittävän auringon kuumasta paahteesta, vaan kulki rauhalliseen tahtiin, vailla mitään kiirettä. Jokin tuossa hahmossa sai pienemmät eläimet pelästymään ja kipittämään turvaan. Ruohikko mustui hänen askeleidensa alla, oli kuin hän olisi tullut tuomaan kuolemaa näille vihreille niityille.
Korkeimman kukkulaen laella hän pysähtyi ja katsoi eteenpäin. Hieman kauempana, ehkä puolentunnin kävelymatkan päässä hän näki Crystin kaupungin.
Cryst oli hänen kotikaupunkinsa. Kaupunki, jossa hän ei ollut vieraillut viimeiseen kahteenkymmeneen vuoteen.
"Olet kasvanut." Mies kuiskasi hiljaa. Niin hiljaa, että pienikin tuulenvire söi hänen sanansa ja tekivät ne kuulemattomaksi jopa hänelle itselleen.

Mies jatkoi matkaansa ja todellakin puolen tunnin päästä hän oli saapunut kaupungin porteille, jota vartioi kaksi mustiin haarniskoihin sonnustautunutta vartijaa. Haarniskojen rintapanssareissa komeili kultainen kotka, aivan kuten kaupungin vaakunassakin. Vartijoilla oli pitkät seipäät, jotka he laskivat jykevän portin eteen, tehden miehen pääsyn kaupunkiin jotakuinkin mahdottomaksi.
"Seis, muukalainen." Toinen vartijoista sanoi kumealla äänellä varoittavasti. "Kerro nimesi, sekä syysi vierailuun."
Mies katsoi vartioita hiljaisena, vartijat taas tuijottivat häntä epäröiden, sillä mies oli piilottanut kasvonsa kaavun hupun alle.
"Nimeni on Onimech Merec." Mies vastasi viimein ja vartijoiden kasvot kalpenivat.
"Hölynpölyä!" Toinen vartijoista äyskäisi. "Älä herjaa kuolleita, muukalainen. Nyt kerrot meille nimesi, tai saat luvan poistua."
Onimechiksi esittäytynyt mies kallisti päätään.
"Mutta tässähän minä olen." Hän kuiskasi kuuluvasti ja laski kaapunsa hupun alas. Vartijat tyrmistyivät ja heidän leukansa vapisivat.
Onimechin kasvot olivat kalpeat ja posket olivat lommolla. Hänen silmänsä olivat harmahtavat, aivan kuin pilvisen taivaan kuu, ja hänellä oli pitkät, mustat hiukset, jotka ulottuivat häntä ristiselkään. Hänen huulissaan ei ollut väriä, aivan kuin hän olisi vastikään noussut haudasta.
"Ei voi olla totta." Vasemman puolimmainen vartija sai sanotuksi ja hänen kätensä tärisivät niin, että hänen seipäänsä kalisi vasten vartiotoverinsa seivästä.
"Menetkö hänestä takuuseen?" Hänen vartiotoverinsa kysyi varovaisesti.
"Takuulla. Hän se on, ilmielävänä."
"Ja jos haluatte syytä vielä tiedustella, niin ajattelin palata kotikaupunkiini." Onimech hymähti, häntä tuntui huvittavan vartioiden pelko.
"Me luulimme että te olette kuolleet. Kautta kuninkaamme, kaikki luulivat! Kuinka tämä voi olla todellista? Siitähän on jo kaksikymmentä vuotta, kun Verinen Sota käytiin." Sanoi ääni väristen vartija, jonka seivästä toinen hakkasi.
"En mielelläni puhuisi enää siitä sodasta, kiitos." Onimech vastasi hieman äreänä siitä, että joutui odottamaan. Hän vihasi odottamista. "Pääsenkö minä sisään vai en?" Hän tiedusteli vielä.
"Totta kai!" Toinen vartijoista vastasi hädissään. "Anteeksi."
Sen sanottuaan hän heittäytyi polvilleen. Hänen parinsakin noudatti esimerkkiä joskin hieman myöhässä. Onimech hymyili.
"Nouskaa ja avatkaa nuo riivatun portit."
Vartijat tekivät työtä käskettyä.

Jykevät portit avautuivat hitaasti. Ensimmäisekseen Onimech näki laatoilla päällystetyn tien, sekä useita rakennuksia vieri vierekkäin. Kaduilla parveili ihmisiä kuin kärpäsiä raadon kimpussa. Kun portit oltiin avattu kokonaan, niin Onimech totesi itselleen, että kaupunki oli totisesti kasvanut niin huimasti, ettei sitä ollut tuntea entisekseen. Hän käveli eteenpäin muutaman askeleen, käänsi äkisti päätään vasemmalle ja vihoissaan huomasi, että Gereld Gorbeyn makeiskauppa oltiin jo ajat sitten purettu ja sen tilalle oltiin rakennettu majatalo. Tuossa makeistalossa Onimech oli käynyt päivittäin lapsena. Ja nyt sitä ei enää ollut. Hänen silmissään Cryst oli nyt menettänyt sydämensä.
Mitä pidemmälle hän käveli, sitä useammat ihmiset kiinnittivät häneen huomiota. Se ei johtunut hänen luurangonvaaleista kasvoistaan, vaan siitä että hänet tunnistettiin. Niin nuoret kuin vanhatkin tuijottivat häntä suut avoinna ja muutamat osoittelivatkin häntä sormellaan. Jotkut yrittivät hänet nähdessään selvästikin sanoa jotain, mutta sanat tuntuivat hukkuvan jonnekin kielen alle. Onimech katsoi parhaakseen laittaa huppu takaisin päähänsä, häntä olisi ärsyttänyt suunnattomasti se jos joku yli-utelias kansalainen olisi tullut hänelle kumartelemaan ja kyselemään typeriä hänen olemassaolostaan.
Vaikka hän olikin jo laittanut hupun peittämään kasvonsa, niin siitäkin huolimatta hän keräsi katseita. Nyt häntä ei tosin tunnistettu, tuijottelu johtui siitä, että hän muistutti vahvasti mustaa maagia. Mustat maagit olivat niinä päivinä harvassa johtuen siitä, että useimmat olivat pahantahtoisia ja aiheuttivat tahallisesti tuhoa. He eivät olleet järin suuressa suosiossa Crystissä. Onimech saikin huomata, että ihmiset katselivat häntä enemmän tai vähemmän pahansuovasti.
Kaupungin suuruuden takia Onimech huomasi eksyneensä ja pysäyttikin erään ohikulkijan; vanhan rouvan, jolla oli yllään punamusta mekko. Hän tervehti tätä kohteliaasti ja huomasi vanhuksen kavahtavan peloissaan pari askelta taaksepäin.
"Toivottavasti mokoma kääkkä ei ala kohta apua huutamaan." Hän mietti nyreissään ja sanoi sitten naiselle: "Olen täällä vierailulla monen vuoden jälkeen ja huomasin eksyneeni. Voisitteko ystävällisesti neuvoa minulle reitin kuninkaan linnaan?"
Nainen tiiraili hänen varjoissa olevia kasvojaan epäröiden ja tiedusteli sitten, että oliko hän jokin kutsuvieras.
"Voi sen kai niinkin sanoa." Onimech naurahti.
Vanha nainen neuvoi hänelle reitin. Matkaa ei tarvinnut jatkaa kuin alle kilometrin eteenpäin, sen jälkeen tulisi kääntyä Rinin ravintolan kohdalta vasemmalle. Tämän jälkeen piti kulkea suoraan parisen kilometriä.
"Sentään yksi kaupungin monumentti on yhä pystyssä." Onimech ajatteli. Nuorempana hän oli ystävineen Rin -nimisen ravintolan yksi vakioasiakkaista.

Kaupunkilaisten mulkoiluista välittämättä hän jatkoi matkaansa eteenpäin, kääntyi Rinin kohdalla vasemmalle (hän katsoi kaihoten tuota vanhaa, ränsistynyttä ravintolaa ja olisikin käynyt siellä, jos vain olisi tuntenut itsensä nälkäiseksi) ja jatkoi taas matkaansa eteenpäin. Jonkin ajan kuluttua hän huomasikin edessään kohoavan korkean linnan, sekä sen korkeat kivimuurit. Linnan sisälle ei päässyt kuka tahansa matkailija, normaalisti vain kutsuvieraat olivat tervetulleita.
Taas häntä vastassa oli kaksi musta-haarniskaista vartijaa, kun hän saapui muureille.
"Seis, muukalainen-" Toinen vartijoista aloitti varoittavasti, mutta Onimech heilautti kättään ja puuskahti kiukkuisena: "Niin, niin. Ollaan kuultu jo aikaisemminkin. Totuus on, että tulin tapaamaan itseään kuningas Algarethia ja te hiivatin peltikasat ette sitä tule estämään, menikö perille?"
Vartija oli selvästi pyörällä päästään, sekä kiukkuinen siitä, että hänen fraasinsa keskeytettiin.
"Kuka olet?" Hän ärähti Onimechille.
"Nimeni on Onimech Merec, yksi neljästä suuresta sotilaspäälliköstä." Onimech vastasi. Ennenkuin hän pääsi näkemästä jälleen vartijoiden yllättävän nopeaa kalpenemista, hän kohotti huppuaan, jotta hänen kasvonsa paljastuisivat.
Hänen kasvonsa tunnistettuaan vartijat parahtivat miltei yhtäaikaa järkytyksestä, ikäänkuin olisivat nähneet aaveen.
"Herra Merec!" Toinen vartijoista soperteli sekavan oloisena. "Kuinka tämä on mahdollista?"
"Se on liian pitkä tarina teidän kuultavaksi, sitä paitsi minun aikani on kallista." Onimech vastasi tylsistyneenä. Hän silmäili noita kahta vapisevaa vartijaa.
"Vaikken olekaan kutsuvieras, niin pääsenkö kuitenkin sisälle?" Hän kysyi hetken hiljaisuuden päätteeksi. Vartijat vaihtoivat pikaisesti katseita ja toinen heistä sanoi sitten: "Totta kai! Tämä on suuri kunnia, hyvä herra!"
"Ja varmasti jääkiin viimeiseksi kunniaksi teidän elinaikananne." Onimech ajatteli vihoissaan. Oli hyvin lähellä, että hän olisi sanonut sen ääneen, mutta hillitsikin viime hetkellä kielensä.
Vartijat avasivat rautaiset portit, jotta Onimech pääsisi kulkemaan sisään.

Hän saapui suurelle pihamaalle. Hänen edessään kulki kivinen tie ja muutaman sadan metrin päässä kohosi jykevä, kivinen linna. Hänen ympärillään oli useita kukkaistutuksia, sekä monia korkeita puita, jotka paksuudestaan päätellen olivat varmastikin yli satavuotiaita. Onimech oli aikoinaan kuullut, että itsensä Ensimmäinen kuningas oli ne istuttanut Crystin perustaessaan.
Linnut tuntuivat viihtyvän linnan pihamaalla, jopa kivinen tie oli mustanaan erivärisistä linnuista. Onimechin kävellessä eteenpäin linnut lehahtivat lentoon pelästyneinä tuosta muukalaisesta.
Hän saapui korkeille kiviportaille ja nousi ne ripeästi ylös. Seuraavaksi häntä vastassa olivat suuret, puiset pariovet ja niiden molemmilla puolilla oli jälleen kaksi vartijaa.
Onimech lupasi itselleen, että jos joutuisi vielä yhteenkään turhaan kysymykseen vastaamaan, niin hän kumauttaisi molemmilta vartijoilta päät haarniskojensa sisuksiin.
Kysymyksiltä kuitenkin säästyttiin, sillä henkilö joka pääsi muurien toiselle puolelle, oli myös tervetullut linnaan. Vartijat tekivät huppupäiselle Onimechille kunniaa ja avasivat nopeasti pariovet.
Onimech saapui linnan eteisaulaan. Aula oli suuri, koristeellinen ja suorastaan tyrmäävän upea näky. Tosin Onimechia eivät sellaiset hienoudet kiinnostaneet.
Korkeat, valkoisesta marmorista valmistetut pilarit kannattelivat kattoa korkeuksissa, useita maalauksia riippui seinillä ja aula oltiin valaistu kauniisti tuhansilla ja taas tuhansilla iki-kynttilöillä, jotka nimensä veroisesti paloivat ikuisesti.
Punainen matto oltiin levitetty ovilta lähtien kohti portaita, jotka kohosivatkin muutaman kymmenen metrin päässä pariovista seuraaviin kerroksiin.
"En tiennytkään, että minulle oli tulossa vierailija." Kuului lempeä, syvä ääni portaiden yläpäästä.
Onimech kohotti katsettaan. Portailla seisoi pohjoisen mantereen viides kuningas, Algareth Newos. Kuningas oli pukeutunut valkoiseen takkiin, sekä mustiin housuihin. Hänellä oli rintaan asti ulottuva valkoinen parta, sekä lyhyehköt valkoiset hiukset, jotka olivat tosin iän myötä jo harvenneet. Uurteiset kasvot olivat lempeät, kuten historian rakastetuimmalla kuninkaalla kuuluikin olla. Kuninkaalla oli myös syvän siniset silmät, joita Onimech ei tosin nähnyt siitä välimatkasta.
"Kuka olet, ystävä kallis?" Kuningas Algareth kysyi lempeään äänensävyynsä ja asteli portaita alas, kädet arvokkaasti selän takana.
"Ilo nähdä teidät pitkästä aikaa, herra kuningas." Onimech sanoi ja kuningas siristi silmiään, sillä ääni oli jostain etäisesti tuttu.
Onimech laski huppunsa alas ja paljasti kasvonsa kuninkaalle.
"En voi uskoa silmiäni." Algareth kuiskasi.

^ No voihan ryökäle, Hound. Olet tainut raapustella onnistuneimman ja syvällisimmän aloituksen tarinoillesi ikinä. Todella hyvää jälkeä ja pisti kyllä miettimään mitähän lienee seuraavana luvassa. Very good. *taputtaa*

Jos pistät tämänkin lupaavan tarinan jäihin niin tulen viikateen kanssa käymään.

E: Whoa, 700-raja meni rikki!

Sen verran puhtia on löytynyt tämän tarinan osalta, että tuskin menee jäihin heti ensimmäisen kahden osan jälkeen.

Kiitän kommentista.

Loistava alku Houndi, jatkoa odotellessa...

Ja sitä saatte jo tänään!
Tuskin huomenna kerkeän pahemmin netissä hääriä aamua lukuunottamatta, joten laitan nyt uutta materiaalia. Lisäksi olen saanut hyvällä tahdilla kirjoitettua uusia lukuja.
Yhden luvun sijasta julkaisenkin kaksi, koska mielestäni toinen luku on sen verran tylsä, ettei sillä selviä viikonlopun ylitse. Kolmannessa luvussa on jo enemmän menoa ja meininkiä.

Lisää tulee siis ensi viikolla.

---

Luku 2: Mies, jonka uskottiin kuolleen

Onimech kumarsi kevyesti, joskin teatraaliseen sävyyn kuninkaalle, joka oli nyt alkanut rientämään portaita alaspäin.
Kun hän pääsi Onimechin kohdalle, niin hän kohotti hitaasti kätensä ylös tunnustellakseen tämän riutuneita kasvoja. Onimech ei yleensä pitänyt siitä kun häneen koskettiin, mutta ajatteli antaa Algarethille edes sen ilon.
"En voi uskoa tätä." Algareth kuiskasi ja hänen siniset silmänsä vetistivät. "Kuinka tämä on mahdollista?"
"Minulla on pitkä tarina kerrottavani teille, ystäväni." Onimech myönsi hiljaa. Hän huomasi nauttivansa Suuren kuninkaan kyynelistä ja sai vain vaivoin pidäteltyä hymyään.
"Se olet sinä." Kuningas Algareth sanoi ääni väristen ilosta ja Onimechin yllätykseksi - sekä järkytykseksi - halasi tätä. Osoittaakseen jonkinlaista jälleen näkemisen iloa, jota ei edes huomannut tuntevansa, hänkin halasi kevyesti kuningasta.
"Matkasi tänne on varmasti ollut pitkä ja uuvuttava." Algareth sanoi hetken päästä ja laski kätensä Onimechin ympäriltä. "Tarvitset ruokaa ja lepoa. Saat jäädä vieraakseni niin pitkäksi aikaa kun vain haluat."
"Ruoka kyllä maistuisi." Onimech myönsi kohteliaasti nyökäten. Lepoa hän ei tarvinnut, ei ollut tarvinnut enää pitkään aikaan. Totta puhuen hän ei edes muistanutkaan, että milloin viimeksi olisi nukkunut.
Algareth hymyili sädehtien.
"Tule, näytän sinulle tien vierashuoneeseen." Hän sanoi kalpealle ystävälleen.

He kävelivät pitkät marmoriset portaat ylös toiseen kerrokseen, joka sekin oli vähintään yhtä vaikuttava kuin aula. Portaiden yläpäässä käytävät jakautuivat kolmeen suuntaan. Eteen, vasemmalle, sekä oikealle. Kuningas johdatti Onimechin oikealle ja tämä kerkesi huomaamaan vain vilaukselta muiden käytävien olevan hyvin pitkät, jotka tuntuivat jatkuvan loputtomiin. Kaikista käytävistä hohti kirkas valo lukuisten iki-kynttilöiden johdosta. Oikeanpuolimmaisen käytävän seinillä komeili vain muutama suuri taulu, jotka esittivät erilaisia maisemia. Onimech tunnisti ne kaikki. Suurin taulu esitti Crystin kaupunkia, sekä sitä ympäröiviä vihreitä niittyjä. Ensimmäistä hieman pienempi taulu taas näytti esittävän vuoria, jotka olivat vallanneet lumi, sekä sumu. Vaikka Pohjoinen manner olikin tunnettu vihreydestään, niin Onimech tiensi noidenkin vuorien sijaitsevan siellä, itäisellä reunalla. Noita vuoria kutsuttiin Sumuisiksi Vuoreiksi ja ne olivat hyvin pahamaineisia, vaikkakin kauniita.
Pienin, mutta leveydeltään pisin taulu taas esitti neljää hahmoa ratsuillaan. Nämä hahmotkin Onimech tunnisti, sillä hän oli yksi heistä.
"Tuleeko muistoja mieleen?" Algareth kysyi hymyillen, kun huomasi Onimechin pysähtyneen ja jääneen tutkailemaan tuota taulua. Hän nyökkäsi vastaukseksi ja katsoi tarkemmin hahmoja.
Äärimmäisenä vasemmalla oli nuori mies, jolla oli pieni musta pukinparta. Hän ratsasti ruskealla hevosella, jonka harja oli korpinmusta. Mies oli kohottanut hopeaisen miekkansa ilmaan ja voitokas ilme oli tallennettuna kankaalle. Mies oli Algareth itse, kaksikymmentä vuotta nuorempana.
Algarethin vierellä ratsasti harmaalla hevosellaan toinen mies, jolla oli lyhyehköt, ruskeat hiukset. Tällä miehellä oli ruskeat ja tutkimattomat silmät, lisäksi mies oli peittänyt puolet kasvoistaan korkealla kauluksella.
"Payn." Onimech hymähti ja katsoi seuraavaa hahmoa.
Tämä hahmo ratsasti lumivalkoisella hevosella ja oli neljästä hahmosta ainoa nainen. Naisella oli pitkät, hevostaankin valkoisemmat hiukset, sekä synkkä katse sinisillä silmillään. Nainen oli jumalallisen kaunis ja jostain syystä se sytytti lämpimän liekin Onimechin sydämessä.
Äärimmäisenä oikealla oli sitten Onimech itse. Hän ratsasti yönmustalla hevosella ja hän huomasi, että oli silloinkin lähes yhtä kalpea kasvoiltaan. Totta puhuen, ainoa ero tuohon kuvaan oli se, että nykyään hänellä oli vain riutuneemmat kasvot.
Kaikilla maalauksen hahmoilla oli mustat haarniskat, sekä niiden rintapanssarissa kultainen kotka, jota ympyröi suuri, kultainen tähti. Tuo tähti viestitti korkeasta sotilasarvosta.
"Et ole muuttunut yhtään." Algareth kuiskasi ja tutki kuvaa, sekä ilmielävää Onimechia vuoronperään. Hänen kasvoiltaan paistoi ihmetys, mutta hän ei enää maininnut asiasta.
Kuvan oikeaan alareunaan oli kirjoitettu valkoisella maalilla: Neljä suurta sotilaspäällikköä. Siksi heitä kutsuttiin. He olivat johtaneet pohjoisen voittoon Verisessä Sodassa, joka käytiin kaksikymmentä vuotta sitten. He olivat kaikki eläviä legendoja, vaikkakin Onimechin luultiin kuolleen.
Huomatessaan Onimechin siirtävän kätensä kuvan naisen päälle, Algareth kysyi: "oletko kuullut mitään rakastetustasi viime aikoina?"
"Rakastetustani?" Onimech toisti ymmällään ja siirsi kätensä pois naisen kuvan päältä.
"Etkö muista enää Gileania?" Kuningas kysyi huolestuneena.
Nimi oli Onimechille etäisesti tuttu, mutta hän ei todellakaan osannut yhdistää sitä mihinkään muuhun hämärään muistikuvaan. Hän ei myöskään osannut yhdistää itseään tuohon kuvan naiseen.
"En muista mitään." Onimech kuiskasi.

Myöhemmin he saapuivat ovelle, jonka takana Algareth kertoi sijaitsevan vierashuone. Kuningas taputti ystäväänsä kevyesti olalle ja kertoi kutsuvansa tätä kun ruoka olisi valmista. Sillä aikaa Onimech saisi kierrellä linnaa vapaasti, tai vaihtoehtoisesti levätä huoneessa.
Onimech kiitti ja työnsi tammisen oven auki. Hän astui sisään huoneeseen, joka oli hyvin loistokas.
Vierashuone oli suuri ja tilava. Oven vastapäisellä seinustalla oli suuri sänky, johon olisi leikiten mahtunut kuusi kookasta ihmistä nukkumaan. Vuoteessa oli taivaansiniset peitteet ja itse sänky oli upeaa puutyötä.
Huone oltiin tapetoitu vaaleansiniseksi, mikä ei niinkään miellyttänyt Onimechiä. Katossa roikkui valtava, kultainen ja timanttinen kattokruunu. Huoneessa oli myös suuri vaatekaappi oikealla seinustalla, sekä useita muita puukaappeja tavaroille. Lisäksi vasemmalla seinustalla oli kirjoituspöytä, jonka muutamat mustetahrat kertoivat sen olleen ahkerassa käytössä.
Kaksi suurta ikkunaa avasivat näyn kaupunkiin.
Onimech istuutui sängyn reunalle. Miksi häntä vaivasi tuo nainen, jota hän ei edes muistanut? Olivatko he joskus olleet rakastavaisia? Miten heillä oli mennyt? Miksi hän ei muistanut koko ihmistä?
Onimech tuhahti vihoissaan itselleen. Ei hän tänne asti saapunut muistelemaan menneitä ja jotain naikkosta, jolla ei ollut ainakaan nykyään hänelle mitään merkitystä.
Hän pyyhkäisi kasvoilleen valahtaneita hiuksiaan syrjään ja jäi huoneeseen odottamaan ruokailua. Hänen teki mieli lähteä kiertämään linnaa, mutta tiesi ettei hänen vierailunsa olisi järin pitkä, eikä hän varmastikaan palaisi enää linnaan takaisin, joten hänen silmissään tutustumiskierroksella ei olisi ollut mitään merkitystä.

Tunnin päästä vierashuoneen oveen koputettiin ja sisään astui valkoisiin pukeutunut nuori nainen, jonka ruskeat hiukset olivat nutturalla.
"Herra Merec." Nainen sanoi hennolla äänellä. "Ruoka on valmista. Saatan teidät ruokasaliin."
"Kiitos." Onimech mumisi, nousi ylös sängyltä jonne oli hetki sitten käynyt makuulle ja astui palvelijattaren ohitse käytävälle. Nainen sulki oven ja opasti Onimechille tien takaisin aulaan, siellä kääntyen vasemmalle. He saapuivat suurten pariovien luokse ja palvelijatar aukaisi ne vierailijalle. Onimech huomasi saapuneen koristeelliseen ruokasaliin. Hänen edessään oli huimaavan pitkä ruokapöytä, ainakin useamman kymmenen metrin mittainen, ja se oli katettu täyteen erilaisia ruokia. Ruokapöydän yläpuolella roikkui kolme suurta kattokruunua, jotka kauneudessaan vetivät vertoja vierashuoneen vastaavalle. Ne loistivat kirkkaasti, kirkkaammin kuin tuhat iki-kynttilää.
Ruokasalikin oli täytetty useilla tauluilla ja viimeistään nyt Onimech päätteli Algarethin olevan suuri taiteiden ystävä.
Pitkän ruokapöydän toisessa päässä istui itse kuningas ja hän osoitti hymyillen ruokapöydän toista päätä, jonne Onimech voisi istuutua.
Onimech käveli pöydän päähän ja istuutui tuolille. Hän katsoi edessään olevaa vaikuttavaa ruokamäärää. Kohta kaksi palvelijatarta toivatkin hänelle suuren ruokalautasen, johon oli laitettu ainakin viittä eri ruokalajia. Hän nyökkäsi kiitokseksi ja palvelijattaret poistuivat kumartaen paikalta.
Kuningas ja Onimech ruokailivat hetken vaiti. Ruokasalin täytti aterimien kilinä.
"Onimech, oletko vielä kykenevä kertomaan minulle tarinasi?" Algareth kysyi hymyillen hetken päästä. Onimech huomasi kysymyksen kaikuvan suuressa salissa.
"Kernaasti." Onimech vastasi siirappiseen äänensävyyn ja pyyhki liinalla suunsa ympärystä.
"Sen takia minä tänne tulinkin." Hän jatkoi. "Näyttääkseni olevani elossa, sekä selvittääkseni asiat."
Algareth levitti käsiään kuin näyttääkseen, että nyt jos milloin olisi hyvä hetki puhua.
"Mistä aloitan?" Onimech kysyi.
"Mieluiten aivan alusta. Sodasta, jossa sinä katosit." Algareth vastasi ja risti kätensä. Hän keskittyi tarkasti kuuntelemaan tulevan tarinan.
"Aivan, taistelin etelän joukkoja vastaan." Onimech hymähti ja joi lasistaan nestettä, jonka huomasi olevan punaviiniä.
"Yhdessä Gileanin kanssa." Algareth huomautti, mutta Onimech ei jäänyt sitä miettimään, koska ei muistanut Gileania.

Onimech otti vielä nopean siemauksen viinistään ja aloitti tarinansa.

****

Kaksikymmentä vuotta aiemmin.
Kaksi hevosta laukkasivat rinta rinnan läpi routaisen maan. Ratsujen hengitys muuttui huuruiseksi viileässä ilmassa. Oli pakkasta, eivätkä pohjoisen hevoset ollut tottuneet siihen. Kuitenkin ne ratsastivat urheasti eteenpäin, sillä jatkuva liike lämmitti niitä.
Toinen hevosista oli sysimusta, toinen lumenvalkoinen. Niiden päällä ratsastivat mustahaarniskaiset ihmiset. Haarniskoissa oli kultaisen kotkan, sekä tähden kuvat.
Mustaa hevosta ratsasti kalpeakasvoinen mies, Onimech. Valkoista ratsua vaaleahiuksinen nuori nainen, Gilean Thimer.
Yhdessä he olivat jo kukistaneet suurimman osan etelän suuresta, mutta varustuksiltaan vaatimattomasta armeijasta. Heidän omat joukkonsa oltiin tuhottu jo lähes perusteellisesti, vain muutama kymmen sotilasta ratsastivat heidän perässään.

Gilean hidasti ratsunsa vauhtia ja Onimech seurasi esimerkkiä. Hänen rakastettunsa selvästikin oli kuullut jotain, jota hän itse ei ollut kyennyt kuulemaan. Lopulta hevoset pysähtyivät täysin. Samassa ne alkoi väristä kylmyydestä. Gilean osoitti sormellaan edessään kohoavaa metsää ja Onimech kuunteli: sotarumpujen kumea pauke täytti metsän. Hän otti vyöltään miekan, jonka kahva muistutti kultaista käärmettä. Gileankin otti miekkansa esille.
Rummutus läheni lähenemistään. Lopulta se lakkasi. Gilean tunsi hien jäätyvän niskaansa kylmyydestä.
Mikään ei tuntunut liikkuvan metsässä, se ahdisti heitä. Hiljaisuus kesti useita minuutteja ja se raastoi Onimechin hermoja. Hän ojensi kättään, puristi sen nyrkkiin ja osoitti sormellaan metsää. Se oli heidän yhdessä sopimansa käsimerkki. Gilean nyökkäsi varovaisesti.
Onimech viilsi miekkansa terällä kämmentään, eikä edes irvistänyt kivusta, sillä hän oli kivulle jo täysin turta.
"Phirus megace." Hän kuiskasi sitten.
Veri katosi yllättäen takaisin haavaansa ja sen tilalle syntyi pieni tulipallo, jota Onimech kasvatti ajatuksensa voimalla. Lopulta hänen kämmenessään roihusi liekkimeri. Hän heitti tulipallon kohti metsää ja kasvisto syttyi välittömästi palamaan. Pian kuului korvia vihlovaa huutoa, mistä he molemmat arvasivat siellä piileskelleen vihollisia, jotka vain odottivat sopivaa hetkeä tappaakseen heidät. Onimech huomasi sivusilmäyksellään tuleen syttyneen sotilaan juoksevan metsässä, sytyttäen näin lisää puita ja pensaita palamaan.
Sitten liekit katosivat voimakkaan tuulenvireen seurauksena. Onimech siristi silmiään. Ilma oli leuto, mutta jokin voima sai metsän tuulemaan. Puita katkeili ja he kuulivat jättimäisten askeleiden lähestyvän heitä metsän siimeksestä. Sitten he näkivät jotain ilmestyvän puiden katveesta. Jotain, mikä sai Gileanin silmät revähtämään järkytyksestä auki.
"Midwar." Hän kuiskasi järkyttyneenä. "Lohikäärmekuningas."

Metsästä saapui jättiläismäinen, yönmusta lohikäärme, jonka suomut olivat terävät kuin miekat. Sen valtavat siivet olivat velttoina vasten sen kylkiä, mutta levitessään siipien väli oli varmastikin monta kymmentä metriä. Pitkä, piikikäs häntä heilui hurjana metsässä ja iskujen voima katkoi puita, kuin ne olisivat olleet tikkuja. Pitkän kaulansa lohikäärme oli venyttänyt täyteen mittaansa vaakasuoraan, mikä oli lohikäärmeiden merkki taistelusta. Sen pää oli valtava ja muistutti muodoltaan hieman krokotiilia.
Lohikäärme aukaisi kitaansa, paljastaen useat terävät hampaansa, joissa virtasi välittömästi tappavaa myrkkyä. Midwar päästi kumean, ilmaa halkovan murahduksen, joka säikäytti hevoset pahoin. Ne nousivat säikähtäneinä takajaloilleen.
Gilean sai taltutettua hevosensa ja huudahti kauhuissaan: "Onimech! Paetaan!"
Onimech ei kuitenkaan saanut mustaa hevostaan taltutettua, vaan tippui sen selästä routaiselle maalle.
Lohikäärme Midwar iskosti katseensa häneen ja Onimech kirosi. Lohikäärme aukaisi uudelleen kitansa ja Onimech huomasi järkytyksekseen tulipallon, joka kasvoi valtavaksi.
"Gilean!" Onimech huusi. "Mene turvaan!"
Sitten tulipallo lensi häntä kohti.
Gilean huusi kauhuissaan rakastettunsa nimeä. Hän tiesi ettei voinut tehdä enää mitään. Kohta lohikäärme tappaisi hänetkin. Gilean käänsi nopeasti ratsunsa ja pakeni sotilaansa kannoillaan. Hän itki koko matkansa lohduttomasti, uskoen menettäneensä rakkaimpansa.

****

Algareth pudisti päätään synkkänä.
"Kun Gilean saapui takaisin kaupunkiin, hän oli mennyt aivan shokkiin. Hän ei kyennyt kertomaan mitään." Hän sanoi huokaisten. "Sotilaat kertoivat sinun kuolleen."
Onimech kohautti olkiaan. Hän ei itse muistanut edelleenkään tuota naista, hän muisti vain lohikäärmeen, joka yritti tappaa hänet.
"Mitä sitten tapahtui?" Algareth kysyi. "Kuinka selvisit lohikäärmeestä?"
"Sain taiottua pienen suojaloitsun. Se oli mitätön, eikä suojannut lohikäärmeen liekin koko voimalta." Onimech kertoi. "Taisin menettää tajuntani joksikin aikaa. Viholliset eivät olleet koskeneet minuun, sillä kuvittelivat minun kuolleen. Niin kyllä taisin luulla itsekin."
Hän kastoi kurkkunsa punaviinillä ja jatkoi sitten taas tarinaansa.
"Herättyäni kiitin jumalia siitä, että olivat säästäneet henkeni. Huomasin kuitenkin, etten osannut palata enää kotiin. Olin menettänyt muistini täysin, tuskin tunsin enää itseänikään. Lähdin vaeltamaan ilman päämäärää. Kiersin Etherin tiedonkaupungin, Seegothin sotilaskaupungin, Lizmeresin kirottujenkaupungin, sekä joitain itselleni tuntemattomia pikkukyliä. Lopulta löysin ihmisiä ympärilleni. Ihmisiä, jotka olivat välttäneet sodan ja he pitivät minusta huolta. Muistini palattua lähdin ja palasin takaisin tänne." Onimech lopetti kertomuksensa.
"Kaksikymmentä vuotta on pitkä aika elää ilman muistia." Algareth sanoi päätään pudistaen.
Onimech nyökkäsi ja söi haarukallisen lihamureketta.

Ruokasalin oveen koputettiin. Algareth vilkaisi Onimechia anteeksipyytävän näköisenä ja pyysi tulijan sisään.
Ovista astui nuori nainen, jolla oli pitkät tummat hiukset. Hänen kasvonsa olivat kauniit ja silmät olivat kuin Algarethilla: kirkkaan siniset. Nainen oli solakka ja hänellä oli yllään punamusta paita, sekä siihen hyvin sointuva pitkä ja punainen hame.
Algarethin kasvoille levisi autuas hymy ja hän sanoi: "Megame! Ihanaa kun pääsit tulemaan. Saanko esitellä sinulle vieraani, rakkaan ystäväni Onimech Merecin."
Nainen oli pysähtyi äkisti. Hän kääntyi hitaasti katsomaan pöydän toiseen päähän, jossa näki luurangonkalpean miehen istuvan.
"Voiko se olla totta?" Megameksi kutsuttu nainen kuiskasi. Jopa kuiskaus kaikui kuuluvasti suuressa ruokailusalissa.
"Olen kuullut tuota aika usein tänään." Onimech hymähti ja nainen punastui.
Onimech nousi tuoliltaan ylös ja kävi suutelemassa Megamen kättä.
"Hän on minun tyttäreni." Algareth sanoi onnellisena, sekä ylpeänä.
"Huomaankin teissä jotain yhdennäköisyyttä." Onimech sanoi kuiskaten ja katsoi syvälle Megamen sinisiin silmiin.
Hetken oli hiljaista. Hiljaisuuden rikkoi Algarethin rykäisy.
"Onimech kertoi minulle juuri sävähdyttävän tarinansa, Megame." Hän sanoi.
"On siinä tarinassa myös sävähdyttäviämpiäkin piirteitä." Onimech kuiskasi niin hiljaa, että vain Megame kuuli sen.
Myöhemmin hän istui isänsä, sekä hänen vieraansa seuraan ja he söivät kolmistaan kaikessa hiljaisuudessa.
"Mitä sinä teet elääksesi?" Onimech kysyi jonkin ajan päästä, osoittaen sanansa Megamelle.
"Anteeksi kuinka?" Megame kysyi kohteliaasti, viinilasi kädessään.
"Niin." Onimech sanoi ja söi palan leivästään. "Oletko sotilas, niinkuin isäsi ja minä aikoinaan?"
"Kyllä." Megame vastasi hymyillen.
"Mielenkiintoista." Onimech kuiskasi.

Ilta saapui ja he kaikki kolme kävivät maaten. Sitten tuli yö. Kuu paitsoi öiseltä tähtitaivaalta. Koko Crystin kaupungin oli vallannut syvä hiljaisuus. Ainoastaan kuningas Algareth oli hereillä. Hän oli vastikään herännyt hirveästä painajaisesta. Hän muisti unestaan vain pätkiä. Käärmeen ja leijonan, sekä lopulta käärmeen syöksymässä häntä kohti. Tuossa kohtaa hän oli herännyt.
Algarethia vaivasi tuo uni suunnattomasti. Hän tiesi käärmeiden unessa merkitsevän salakavaluutta ja viekkautta. Jostain syystä hän yhdisti näkemänsä unen Onimechiin.
"Hän on muuttunut niin paljon." Hän ajatteli harmissaan ja nousi sängyllään istumaan.
Kuninkaan makuuhuone oli koko linnan kaunein huone. Valkoisia seiniä vasten oli upean näköinen, puinen vaatekaappi, joka veti suurudessaan vertaansa. Muitakin kaappeja oli, niissä Algareth yleensä säilytti muistoesineitään. Tässäkin huoneessa oli paljon tauluja. Ne kertoivat entisistä kuninkaista, sekä neljästä sotilaspäälliköstä, joista hän oli yksi. Katossa roikkui suurenmoinen, kultainen ja timanttinen kattokruunu, joka valaisi koko huoneen, kun sen kynttilät sytytti. Suuresta ikkunastaan hän pystyi näkemään jopa kaupungin porteille saakka.
Algareth nousi seisomaan ja päätti käydä pienellä iltakävelyllä linnan puutarhassa. Hän puki ensin päälleen valkoisen takkinsa huoneessa olevan suuren peilin edessä. Koko matkan alakertaan hän yritti miettiä untaan tarkemmin ja sitä, että miten hän kehtasikaan yhdistää sen ystäväänsä, jonka oli uskonut olevan kuolleena jo kahdenkymmenen vuoden ajan. Iltakävelyllään hän toivoi saavansa ajatuksensa puhdistettua.
Hän astui linnan takaovesta ulos ja pääsi puutarhaan.
Puutarha oli suuremmoinen, pelkästään sen käveleminen päästä päähän olisi kestänyt hyväkuntoisemmaltakin mieheltä kymmenisen minuuttia. Siellä kasvoi useita eri kasvilajeja, sekä yksi vanha mänty, joka kohosi kymmenien metrien korkeuteen. Punaiset ruusut näyttivät yön pimeydessä mustuneilta ja eräät velhojen loitsimat kasvit hohtivat salaperäisesti purppuraa. Puutarhaa ympäröi korkea, rautainen aitaus. Puutarha oli myös linnan ainoa paikka, jota ei vartioitu yötä päivää. Kuninkaat kautta aikojen olivat toivoneet, että linnan pihamaalla olisi edes yksi paikka, jossa ei vartioita olisi. Siellä he voisivat rauhoittua kaikessa hiljaisuudessa.
Algareth katsoi taivaalle. Tähdet olivat kadonneet pilvipeitteen alle, mutta kuu paistoi yhä. Tunnelma oli jotenkin maaginen.
Kuningas laski katseensa ja yllätyksekseen huomasi, ettei ollutkaan yksin.
Puutarhassa oli myös Onimech.

Luku 3: Kaksi neljästä suuresta sotilaspäälliköstä

Onimech seisoi suuren männyn katveessa. Vaikka oli pimeää ja puu tarjosi vielä omaa varjoaan, niin kuitenkin Algareth tunnisti tuon kalpean ihon. Onimech käveli muutaman askeleen eteenpäin, tullen sitten kuun valoon.
"Onimech." Algareth aloitti kummissaan. "Kuinka sinä tänne pääsit?"
"Sillä ei ole merkitystä." Onimech vastasi ja otti jälleen muutaman askeleen kuningasta kohti, joka vaistomaisesti perääntyi pari askelta.
"Minulla on raskas sydän." Onimech sanoi ja katsoi takanaan näkyvää kuuta. "Olen joutunut valehtelemaan sinulle, vanha ystäväni."
"Kerro minulle siitä." Algareth sanoi hieman varautuneena.
"En kertonut sinulle täyttä totuutta tarinastani." Onimech vastasi katsellen yhä kuuta. "Toisaalta minun täytyi valehdella, enhän mitenkään voinut pilata sitä hienoa päivällistä moisilla puheilla."
Algareth pysyi vaiti. Hänen epäilyksensä kasvoivat kasvamistaan ja hänen tunsi sykkeensä kiihtyneen.
"Tämä kaikki oli vain yhtä suurta teatteria." Onimech huudahti ja levitti kätensä, kuin ottaakseen jonkin yleisön haltuunsa.
"Mitä sinä tarkoitat?" Algareth kysyi silmiään siristäen. "Etkö sittenkään menettänyt muistiasi?"
"En totisestikaan muista sitä naista, jota väitit rakastetukseni." Onimech sanoi ja soi jäätävän katseen kuninkaalle. "Mutta se johtuu täysin eri asiasta kuin muistinmenetyksestä, mitä minä en koskaan saanut."
"Kuinka kummassa et sitten muista naista, jonka kanssa lupauduit menemään naimisiinkin?"
"Kertoisitko minulle Etheristä?" Onimech kysyi testaavaan äänensävyyn, vähät välittäen ystävänsä kysymyksestä. Algareth meni hämilleen. Miten Etherin tiedonkaupunki liittyi mihinkään? Hän ei kuitenkaan uskonut, että Onimech olisi tullut puutarhaan vain jutustelemaan mukavia.
"Ether on tiedon-, sekä ikuisen yön kaupunki." Algareth vastasi.
"Jonka asukkaat eivät koskaan nuku." Onimech lisäsi nyökäten. "Siksi sen asukkaat ovatkin viisaita, he opiskelevat taukoamatta."
Algareth ei ymmärtänyt edelleenkään mitä Onimech ajoi takaa.
"Ja Etheristähän löytyy maailman suurin kirjasto, eikö totta?" Onimech kysyi huomatessaan kuninkaan ymmärtämättömyyden.
Algareth nyökkäsi.
"Sieltä löytyy tietoa mistä tahansa mitä vain haluaa tietää." Hän sanoi sitten, päästen hieman jäljille ystävänsä puheista.
"Mutta jotkin kirjat ovat tiiviisti lukkojen takana." Onimech täsmensi.
"Joitakin kirjoja ei ole tarkoitettu luettaviksi." Algareth vastasi siihen.
"Ne tuhottaviksi tarkoitetut kirjat lukittiin syvälle Etherin kirjaston uumeenin, kymmenien lukkojen taakse, sillä ne oltiin tehty tuhoamattomiksi." Onimech hymähti.
Algareth alkoi viimeinkin ymmärtää ja huomasi jo alkaneensa tuntemaan pelkoa.
"Mutores Pimes." Onimech kuiskasi ja Algarethin silmät laajenivat järkytyksestä. "Kielletyn magian kirja."
"Et kai sinä päässyt siihen käsiksi?" Algareth kysyi ääni käheänä. "Miten se on mahdollista? Se on maailman tarkimmin vartioitu kirja!"
"Lukot ovat tarkoitettu avattaviksi ja sotilaat tapettaviksi." Onimech vastasi olkiaan kohauttaen, ikäänkuin moiseen kirjaan käsiksi pääseminen ei olisi ollut mitään. "Ja lohikäärmeet ovat helposti ympäripuhuttavissa. Mokomat typerät lentävät sisiliskot. Minunhan pitäisi tietää, olenhan puhunut aikoinani yhden puolelleni - noin kaksikymmentä vuotta sitten."
Algareth huomasi värisevänsä. Tarkoittiko Onimech tosiaan sitä, mitä hän kuvitteli?
Jälleen Onimech levitteli käsiään kuin maailman valtias.
"Opiskelin kaikki kirjaan kirjoitetut kielletyt magiat. Nyt olen voimakkaampi kuin kukaan muu."
"Siihen on syy miksi ne magiat ovat kiellettyjä!" Algareth parahti järkyttyneenä. "Ne tappavat sinut ennemmin tai myöhemmin!"
"Ei." Onimech sähähti. "Ne eivät tapa minua, ne tappavat minun vuokseni."

Syntyi piinaava hiljaisuus, jota eivät rikkoneet linnut, eivätkä pikkueläimet, jotka normaalisti tykkäsivät käyskennellä puutarhassa päivin ja öin.
Ainoastaan pieni tuulenvire heilutteli suuren männyn lehtiä ja puutarhan kukkia.
Algareth katsoi järkyttynein ja pelokkain silmin miestä, joka oli vielä joskus ollut hänen ystävänsä. Nyt hän ei osannut pitää tuota miestä enää ystävänään vaan petona. Onimech sen sijaan tutkaili kuninkaan kasvoja pirullinen hymy kasvoillaan.
"Suunnitelmani oli nerokas, vaikka itse sen sanonkin." Onimech hymähti viimein, rikkoen näin hiljaisuuden. "Minun piti vain näytellä oma kuolemani mitättömälle armeijalleni ja sen avulla sain rikottua ylleni lasketun valan ja pääsin käsiksi Mutores Pimesiin."
Sodan aikana sotilaspäälliköiden piti vannoa vala, joka kielsi heitä toimimasta kotikaupunkiaan vastaan. Valan rikkoja kuolisi välittömästi. Tämän valan pystyi purkamaan ainoastaan ylipappi siunaamalla kuolleen ruumiin. Mutta koska Onimechin ruumista ei uskottu koskaan löytyvän, niin ainoastaan hänen muistonsa siunattiin ja ilmeisesti sekin riitti purkamaan valan.
"Kaiken tämän jälkeen. Kaikkien valheiden ja kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Mitä sinä yrität saavuttaa?" Algareth kysyi hiljaa.
Onimech hymähti.
"Crystin tuhon."
"Sitä en voi sallia." Algareth kuiskasi. "En kuninkaana, enkä kansalaisena."
Onimech nauroi.
"Yhä heikompien puolella, näemmä. Ei se mitään, uskoinkin että olet tuota mieltä. Siksi ajattelinkin tappavani sinut ensin."
Onimech veti kaapunsa alta esiin miekan, jonka kahvassa kiemurteli käärme. Hän osoitti sillä kohti Algarethin kasvoja ja käveli muutaman askeleen tätä kohti.
"Cryst ei ole mitään muuta kuin saastaa, sen ihmiset, sen historia, kaikki." Onimech sanoi. "Jo nuorena opin vihaamaan tätä mitätöntä takapajulaa."
"Uskon tämän liittyvän vanhempiisi." Algareth murahti vihoissaan.
"Vanhempieni kuolema ei liity mitenkään tähän." Onimech äyskäisi.
"Ei kuolema, vaan se tapa jolla kuolivat." Algareth selvensi ja Onimech naurahti - väkinäisesti.
"Teloitetut tai ei, se ei liity mitenkään tähän." Hän sanoi. "Sikäli kuin sillä olisi sinulle mitään väliä enää."

Kuu katosi ohuen pilvipeitteen taakse. Onimech otti uuden askeleen lähemmäs kuningasta ja kuiskasi: "taistele, taistele kunniakkaasti kuten kuninkaan kuuluu."
Algareth vain katsoi tyrmistyneenä vihollistaan ja huokaisi.
"Miksi tämän pitää mennä näin?" Hän kysyi hiljaisella, mutta kuitenkin rauhallisella äänellä.
Onimech naurahti huvittuneena. Algareth riiputti päätään harmistuneena.
"Taistele!" Onimech rääkäisi sitten, kohotti miekkansa ja yritti iskeä sillä kuninkaan kallon halki.
Metallit kalahtivat vastakkain.
Onimechin iskiessä Algareth oli nopeasti vetänyt takkinsa väljästä hihasta esille pienen miekan.
"Olet nopea." Onimech hymähti. Hän ei aliarvioinut vastustajaansa, olihan Algareth Newos sentään kehuttu olevan Crystin kuninkaista kaikkein voimakkain.
Heidän miekkansa olivat edelleen vastakkain, Algareth heilautti kättään ja näin sai Onimechin kauemmaksi itsestään. Hän huomasi Onimechin puolustuksen horjuneen ja hän loikkasi eteenpäin ja yritti pistää sillä vastustajansa kylkeen. Onimech väisti hyökkäyksen loikkaamalla ketterästi sivulle ja huitaisi sitten käärmemäisellä miekallaan vaakasuoraan. Algareth väisti tämän iskun kyyristymällä ja nyt hän yritti kampittaa Onimechin, joka kuitenkin hyppäsi ilmaan ja yritti laskeutua alas niin, että saisi iskettyä miekallaan Algarethia niskaan. Kuningas kierrähti sivulle, Onimech iski miekallaan maahan, mutta kääntyi kuitenkin ympäri ja sai potkaistua Algarethia kasvoille.
Algareth huudahti kivusta ja lennähti selälleen maahan.
"Kenties et olekaan niin mahtava kuin kerrotaan." Onimech kuiskasi ja lähestyi hitain askelin maassa makavaa kuningasta.
Algareth maistoi veren suussaan.
"Tästä tulee niin helppoa." Onimech naurahti. Hän kääri hieman vasemman kätensä hihaa. Algareth katsoi Onimechia, jonka kämmeneen muodostui pieni tulipallo, joka kasvoi kasvamistaan.
"Onimech." Algareth kuiskasi järkyttyneenä. "Magia... Musta magia vaatii veriuhrauksen!"

Kun mustaa magiaa aiotaan käyttää, niin toimiakseen se tarvitsee verta. Siksipä usein maagikot viiltävät kämmeneensä haavan, josta magia saa tarvitsemansa ravinnon. Mitä enemmän verta, sitä tehokkaampi taika. Onimech ei kuitenkaan uhrannut pisaraakaan.
"Infite iccube." Onimech kuiskasi, kasvoillaan sadistinen hymy. "Ikuinen uhraus."
Algareth ei olisi voinut olla järkyttyneempi.
Kielletyn magian eri taioista Infinite iccube, ikuinen uhraus, oli yksi kaikista kamalampia - ainakin käyttäjälle itselleen. Se kuihduttaa käyttäjän kuiviin ja imee tästä kaiken elinvoiman, sekä ravinnon. Vastalahjaksi käyttäjän ei enää koskaan tarvitsisi uhrata verta magialleen, jos vain selviäisi siitä ensin hengissä.
Infite iccubea on uskaltautunut käyttää vain muutama henkilö, suurin osa heistä kuolivat välittömästi. Onimech on ainoa ihminen, jonka Algareth tietää selvinneen siitä.
"Kuinka sinä selvisit?" Algareth kysyi ääni väristen Onimechilta, jonka kädessä roihusi jo täysimittainen tulipalo ja nousi seisomaan. Kysymyksellään hän sai aikaa loihtia itselleen suojaustaian, jonka tulisi pysäyttää häntä kohtaa tulevat mustan magian loitsut.
"Ei kuinka vaan miksi." Onimech hymähti. "Ja siksi koska olen mahtava."
Hän heilautti kättään ja valtaisa tulipallo lensi Algarethia kohti, osuen suoraan kohteeseensa. Suojataika esti suurimmat vahingot, mutta iskun voima kuitenkin lennätti hänet uudestaan selälleen, tällä kertaa monen metrin päähän Onimechista.
Hän kuuli Onimechin nauravan. Algareth tiesi, että Onimechin ylimielisyys oli tämän suurin heikkous. Hän aikoi seuraavaksi itsekin käyttää mustaa magiaa. Floras megace, luontotaika. Hän ei ollut käyttänyt mustaa magiaa pitkään aikaan ja toivoi sen toimivan. Veriuhrauksen hän sai ilman itsetehtyjä haavoja, sillä Onimechin potku vuodatti yhä verta hänen suustaan. Algareth nousi toisen polvensa varaan, sylkäisi verta molemmille kämmenilleen ja iski sen jälkeen kätensä maahan, manaten loitsun mielessään.
Yksi violettia hohtavista, magialla valmistetuista kasveista heräsi eloon. Se syöksähti yhä nauravaa Onimechia kohti ja kietoutui tämän kaulan ympärille kuristusotteeseen.
Onimech ei ymmärtänytkään mikä häneen iski, kunnes jo huomasi roikkuvansa ilmassa, puolen metrin korkeudessa ja hän tunsi pyörtyvänsä. Hän sähisi ärtyneenä ja rimpuili hetken aikaa, kunnes ei saanut enää ollenkaan happea. Hän heilautti miekkaansa ja sai katkaistua kasvin. Hän tipahti toiselle polvelleen, muttei kerännyt edes haukkomaan happea, kunnes jo joutui puolustautumaan Algarethin uudelta pistohyökkäykseltä.
Onimech väisti hyökkäyksen pyörähtämällä sivulle. Hän nousi ripeästi ylös ja yritti itse iskeä Algarethia puolikuun muotoisella viillolla, jonka Algareth sai kuitenkin torjuttua. Algareth teki nopean viillon pienellä miekallaan ja se osui Onimechin vasempaan poskeen.
Onimech rääkäisi kivusta ja pieni määrä verta purskahti hänen poskestaan puutarhan kukkien päälle. Onimech hoiperteli hieman kauemmaksi kuninkaasta ja tunnusteli poskeaan. Viilto oli syvä ja verta valui jatkuvasti hänen mustalle kaavulleen.
Hän sähisi kiivastuneena, repi kuolleen kasvin kaulaltaan ja kuiskasi: "älä pelleile minun kanssani."
Algareth seisoi jonkin matkan päässä hänestä, keskittynyt ilme kasvoillaan.
Onimech loi jälleen tulipallon kämmeneensä, Algareth sylkäisi uudestaan kämmenelleen verta ja loi hänkin tulipallon, tosin sillä määrällä verta hän ei saanut yhtä vaikuttavan kokoista tulipalloa kuin Onimechin vastaava. He sinkauttivat taiat toisiaan vastaan yhtä aikaa, tulipallot osuivat toisiinsa ja syntyi valtava räjähdys. Onimechin ja Algarethin väliin syntyi pieni tulipalo.
"Kirottua." Onimech mumisi, sillä tuo ääni varmastikin herättäisi koko linnoituksen.
"Sinut täytyy siis tappaa nopeasti." Onimech murahti ja laski miekkaansa. Hän laski vasemman kätensä miekkansa päälle ja mutisi jotain mitä Algareth ei kyennyt kuulemaan.
Sitten Onimechin miekalle alkoi norumaan jotain mikä näytti vereltä. Miekka alkoi muuttamaan muotoaan. Se kasvoi pituutta ja leveyttä ja luikerteli kuin käärme. Se alkoi kietoutumaan Onimechin ympärille.

Nyt Onimechin ympärillä oli käärme. Käärme oli väritykseltään sekä purppuraa, että mustaa. Se oli suuri ja olisi helposti kyennyt nielemään kitaansa aikuisen miehen. Se sihisi ja heilautti kieltään.
"Milloin sinä sait tuon?" Algareth kysyi. "Tuon eläinjumalan?"
"Hieman ennen Veristä Sotaa." Onimech vastasi olkiaan kohauttaen.
"Kuinka sattuikaan." Algareth kuiskasi. Hän viilsi miekallaan kämmeneensä syvän haavan. Nyt hän tarvitsisi verta. Paljon.
Hän teki kuten Onimechkin aiemmin, eli laittoi kätensä aseensa päälle ja mutisi pienen manauksen. Pian hänenkin miekkansa täyttyi verimäisellä nesteellä ja alkoi muuttamaan muotoaan. Miekka muotoitui kuninkaan kädessä ja pian se oli täysin muodoton. Algareth laski sen varovasti kädestään maahan. Pian miekalle kasvoi neljä raajaa ja se sai eläimellisen muodon. Hänen miekastaan oli muovautunut leijona, jonka harja heilui vimmaisesti, vaikkei paljoa tuullutkaan. Sen silmät hohtivat vaaleaa valoa.
"On minullakin lemmikki." Algareth hymähti ja Onimech kirosi mielessään. Tämä ei totisesti kuulunut hänen suunnitelmiinsa.
"Kutsuitte, Viides." Leijona sanoi kumeasti.
"Niin, Velas." Algareth vastasi. "Nyt on koko kaupunki uhattuna, tarvitsen sinun apuasi."
Leijona katsoi hohtavilla silmillään Onimechia, sekä tämän ympärille kietoutunutta käärmettä.
"Pitkästä aikaa, Salomor." Velas sanoi.
"Ikävää että tapaamme näissä merkeissä." Käärme vastasi takaisin sihisevällä äänellä.
"Älkää veljeilkö siinä." Onimech ärähti. "Hyökkää!"
"Pahoittelen." Salomor sanoi Velasille ja syöksähti nopeasti Onimechin ympäriltä maahan ja siitä leijonan kimppuun.
"Niin minäkin." Velas vastasi ja hyökkäsi.
Käärme yritti kietoutua leijonan kaulan ympärille, mutta tämä sai puraistua sitä häntäpäästä ja käärme laski saaliistaan irti sähähtäen. Se huitaisi paksulla hännällään leijonaa kaulan alueelle ja tämä horjahti murahtaen kauemmas.

"Jäimme taas kahden." Onimech hymähti ja katsoi sivusilmäyksellään eläinjumalien taistelua. Sitten hän huomasi silmäkulmastaan tulipallon lentävän häntä kohti. Hän tajusi ettei kerkeäisi enää väistämään, joten hän loi nopeasti vesitaian puolustautuakseen.
Vesitaika vaatii käyttäjään olemaan veden lähettyvillä toimiakseen. Onimech käytti kaikkea sitä vettä, mitä vaan sai puutarhan kasveista magiaansa.
Hänen ympäriltään olevista kasveista sinkoutui vettä tulipallon päälle, joka oli jo aivan likellä Onimechia. Tuli sammui samantien veden määrästä.
"Yritätkö voittaa minut magiataistelussa, Newos?" Onimech ärähti.
Algareth ei vastannut, vaan sylkäisi kämmeneensä uudelleen verta. Onimech tunsi kylmän tuulenvireen puhaltavan häntä kohti.
"Mitä sinä yrität?" Hän sähähti.
Sitten voimakas tuuli iski häntä kohti ja hän lensi vasten mäntyä. Onimech ei saanut happea, hän vain kakoi maatessaan puun juurella ja oli vähällä oksentaa.
"Saat maksaa!" Hän huudahti ja käytti hänkin ilmamagiaa. Ilmanpaine iskeytyi vasten Algarethin kasvoja ja hän lensi voltilla taaksepäin, sen jälkeen hän lätsäshti ilkeän kuuloisesti maahan, eikä enää noussut.
Onimech hekotteli. Hän nousi vaivalloisesti ylös ja käveli Algarethia kohti. Hän tarttui tätä hiuksista ja kohotti hänen päätään niin, että näkisi tämän kärsivät kasvot.
"Olet tulossa vanhaksi." Onimech kuiskasi. "Sinun ruumiisi ja sinun sielusi, ne kaikki vanhenevat. Sen sijaan minä en koskaan vanhene, en koskaan tule heikoksi."
Algareth raotti silmiään.
"Kuinka sielusi voisikaan vanheta?" Hän kuiskasi takaisin. "Kun sen olet jo menettänyt?"
Onimechin kasvoilta paistoi raivo.
"Älä puhu minulle syvällisiä kun et osaa edes kansaasi puolustaa!" Hän ärähti ja heilautti Algarethin tämän hiuksista taakseen. Algareth mätkähti jälleen maahan ja hän tunsi olevansa lopussa.
Hän kuuli Onimech kävelevän taakseen.
"Jotain on vielä tehtävissä." Algareth ajatteli, pyörähti ympäri ja manasi tulitaian, joka iskeytyi suoraan vasten Onimechin rintakehää.
Onimech karjaisi, lennähti taaksepäin ja putosi selälleen maahan, muutaman metrin päähän.
"Kirottua." Onimech pihisi ja sylki verta suustaan. Hän katsoi ympärilleen ja huomasi Salomorin jääneen Velasin hampaisiin. Onimech sadatteli mielessään, tämä alkoi käydä jo mahdottomaksi.
Hän nousi vaivalloisesti toisen polvensa varaan ja kuiskasi Algarethille, joka oli päässyt jo seisaalteen: "uskoakseni palat halusta tietää, mitä Mutores Pimes on minulle opettanut?"
Algareth siristi silmiään, ei kai Onimech aikonut käyttää kiellettyä magiaa?
Onimech hymyili. Hän perääntyi muutaman askeleen taemmas ja sanoi: "Reses immorelium magace."
Algarethin silmät laajenivat kauhusta.
Vaikka linnan lähettyvillä ei ollutkaan hautausmaata, niin silti Algareth tunsi maan tärisevän allaan ja hän huomasi Onimechin eteen nousevan maasta jotain, mikä näytti arkulta.
"Ei voi olla totta." Algareth parahti.
Nyt maasta oli noussut sysimusta hauta-arkku. Siinä oli kultainen risti, jota kiersi kultainen käärme.
Pöly laskeutui pikkuhiljaa. Onimech seisoi arkun takana ja hymyili kierosti. Algareth perääntyi pari askelta. Hän katsoi vuoron perään arkkua ja Onimechia pelokas ilme kasvoillaan.
Sitten arkku avautui. Arkun sisältä nousi sumua ja Algareth huomasi harmahtavan käden tarttuvan arkun kanteen ja työntävän sitä auki.
Algareth ei antaisi ruumiin, kuka ikinä se sitten olikin, päästä vankilastaan. Hän sylkäisi uudelleen verta kämmeneensä ja manasi uuden tulitaian. Hän yritti sinkauttaa sen kohti arkkua, mutta Onimech huomasi sen ja iski Algarethia uudella tuulitaialla. Algareth lennähti selälleen, hänen tulitaikansa lensi kohti jonnekin Onimechin yläpuolelle.
"Onimech." Salomor sähisi, se oli saanut kiedottua itsensä Velasin rintakehän ympärille. "Sinä tiedät hyvin, etten hyväksy kiellettyä magiaa."
"Hiljene, käärme." Onimech ärähti tälle arkun suojasta. "Keskity sinä tuhoamaan se leijona."
Mutta Salomorin keskittyminen oli jo herpaantunut, nyt Velas pääsi tarttumaan sitä hampaillaan kaulasta ja kiskaistua sen maahan eteensä.
Arkku aukeni kokonaan. Sumu peitti näkyvyyden. Se hälveni hälvenemistään ja lopulta paljasti arkusta nousseen miehen.
Miehen iho oli kuolleen harmahtava. Sen silmät olivat tyhjät ja elottomat. Sillä oli mustat hiukset, jotka ulottuivat tätä olkapäille. Miehellä oli vahva leuka ja korkea otsa. Sillä oli yllään musta takki, joka ulottui sitä polviin. Jalassaan sillä mustat housut, kenkiä ei ollut. Kaulassaan sillä roikkui hopeinen ketju, jossa oli samanlainen merkki kuin arkun kannessakin: ristin ympärille kietoutunut käärme. Lisäksi sen kaula oli viilletty auki. Veri oli tahrinut mustan takin.
"Saanko esitellä." Onimech kuiskasi. "Minun isäni."
"Isäsi?" Algareth kähisi kurkku kuivana.

Elgerich Merec ja hänen vaimonsa Zerah Merec olivat Crystin ainoa pariskunta, jotka tietoisesti harjoittivat kiellettyä magiaa. He suorastaan ylpeilivät sillä ja muut kansalaiset pelkäsivät, sekä vihasivat heitä.
"Ajatelkaa poikaanne!" Heille huudeltiin. "Sen lisäksi että tapatte itsenne, tapatte vielä hänetkin."
"Älkää sekoittako lastamme teidän ongelmiinne." Elgerich ärähti takaisin.
Eräänä iltana heidän kotiinsa, joka sijaitsi muutaman sadan metrin päässä linnasta, tunkeutuivat vartijat. He pidättivät Merecit epäiltyinä pienen lapsen murhasta. Todellisuudessa tämä oli vain kansalaisten juoni päästä heistä eroon.
Kymmenvuotias Onimech jäi täysin yksin. Onneksi Onimech ei seuraavana päivänä tullut kaupungin torille, koska olisi joutunut näkemään vanhempiensa teloituksen.

Nyt Elgerich Merec lähestyi kuningasta tyhjä katseensa iskostettuna häneen. Se käveli hitaasti ja otti rautaisen miekan mustasta tupestaan.
Salomor katsoi vihaisena Onimechia Velasin jalkojen alta. Myös Velas oli iskostanut katseensa häneen.
Onimech hytkyi naurusta. Kuninkaalla ei olisi mitään mahdollisuuksia kuollutta vastaan, oli hän kuinka mahtava tahansa.
Algareth katsoi kauhuissaan häntä lähestyvää ruumista ja perääntyi. Sitten Elgerich heilautti miekkaansa kuninkaan kasvoja kohti. Tämä sai vain vaivoin väistettyä sen harppaamalla taaksepäin. Isku oli niin voimakas, että siitä aiheutuva ilmavirtaus sai Algarethin silmät vetistämään.
Algareth vilkaisi Velasia, joka jatkoi jälleen taistelua Salomoria vastaan, ja harmitteli sitä, ettei hänellä ollut miekkaa enää käytössä.
Ruumis hyökkäsi jälleen, tällä kertaa se heilautti miekkaansa alhaalta ylös. Algareth väisti hyökkäystä sivulle. Viimeisetkin veren pisarat, jotka hänen suussaan oli, hän sylkäsi kämmenelleen ja käytti tulitaikaa. Hän heilautti kookkaan tulipallon kohti ruumiista. Se iskeytyi vasten Elgerichin kasvoja ja sai tämän horjahtamaan. Algarethin hämmästykseksi se olikin ainoa vahinko, mitä tulipallo sai ruumiiseen aikaan.
Onimech naurahti.
"Luulitko, että tämä on samanlainen ruumis, jollaisia sinä olit tottunut tappamaan Verisessä Sodassa?"
Elgerich huitaisi miekallaan uudelleen. Algareth joutui kyyristymään väistääkseen vaakasuoran viillon. Hän potkaisi ruumista polveen ja tämä kaatui polvilleen. Algareth pääsi itse kierähtämään turvaan.
Sitten hänen sydämensä tuntui lamautuvan kun hän kuuli ovelta naisen huolestuneen äänen.
"Isä? Mitä täällä tapahtuu?"
"Megame." Algareth kuiskasi kauhuissaan.

Megame saapui puutarhaan. Hänellä oli yllään punainen takki, sekä sama musta hame, jota hän oli käyttänyt päivälläkin. Megame pysähtyi sijoilleen.
Kauniista ja rauhallisesta puutarhasta oli muuttunut sotatanner. Hän näki kymmenisen metrin päässä itsestään hauta-arkun, jonka takana oli piilossa Onimech, joka oli nyt iskostanut katseensa ovesta saapuneeseen Megameen.
Kauempana Onimechista hän näki leijonan ja käärmeen kamppailevan, sekä niistäkin kauempana hän näki isänsä, sekä henkiin manatun ruumiin.
"Isä!" Megame parahti kauhuissaan.
"Tapa tyttö!" Onimech huudahti käärmeelle, joka oli saanut iskettyä myrkylliset hampaansa Velasin kaulaan. Velas makasi voimattomana maassa.
Salomor katsoi ohitseen juoksevaa Megamea ja oli juuri hyökkäämäisillään tämän kimppuun, kun Velas saikin tätä tartuttua kaulasta hampaillaan. Se riuhtaisi käärmeen vierelleen ja puri niin lujaa, että punainen veri lensi korkealle ilmaan. Käärme sähähti ja lakkasi liikkumasta. Sitten se muuntautui takaisin käärmemäiseksi miekaksi. Myrkyttynyt leijona lakkasi hengittämästä ja muuttui itsekin takaisin Algarethin aseeksi.
Megame juoksi kohti ruumista, joka oli päässyt takaisin seisomaan. Se oli kohottanut miekkansa kuningasta kohti, joka taas katsoi Megamea kauhuissaan.
Megame siirsi takkinsa helmaa ja otti esiin miekkansa, jonka terä hohti maagisesti hopeaa. Hän juoksi ja iski miekkansa Elgerichin selkään. Ruumis säpsähti ja tuijotti tyhjillä silmillään hämmentyneenä miekan terää, joka oli puskenut esiin hänen rinnastaan.
Algareth kuiskasi miltei ääneti: "Phirus vocue megace."
Hänen kämmeneensä syttyi jälleen pieni liekki, mutta se olikin valkoinen.
Phirus vocue megace tarkoittaa pyhää liekkiä. Se on valkoista magiaa, eikä siksi tarvitse veriuhrausta. Pyhää liekkiä käytetään epäkuolleita vastaan, jotka eivät kärsi normaalista tulesta. Eläviin se ei vaikuta, korkeintaan vain lämmittää.
Algareth heitti pienen valkoisen liekin kohti ruumista, joka yhä tuijotti hämmentyneenä miekkaa. Liekki osui sitä vatsan seuduille ja levisi siitä välittömästi koko ruumiiseen. Elgerichin kuolleet vääristyivät tuskasta. Jos se olisi vain kyennyt, niin se olisi varmasti huutanut.
"Ei!" Onimech huusi hauta-arkun takaa, joka samassa katosi tuhkaksi muuttuen.
"Oletko kunnossa?" Megame kysyi isältään. Algareth oli polvillaan ja hengitti raskaasti. Taistelu oli vaatinut veronsa. Algareth oli menettänyt paljon verta ja oli näännyksissä ja väsynyt.
"Olen." Algareth kuiskasi. "Meidän täytyy pysäyttää Onimech."
Megame katsoi taakseen ja huomasi Onimechin juoksevan miekkoja kohti. Hän teki nopeasti pienen viillon käteensä ja manasi mielessään loitsun.
Silmänräpäyksessä taivas oli täyttynyt ukkospilvillä. Ukkonen jyrähteli uhkaavasti. Samassa salama iski. Se osui maahan Onimechin ja miekkojen väliin. Onimech lennähti kauemmas paineen voimasta ja mätkähti maahan selälleen.
Megame juoksi Onimechia kohti, joka oli jälleen päässyt ylös. Onimech pääsi miekkansa luokse, hän tarttui siihen, heilautti sitä kohti juoksevaa Megamea kohti, joka kuitenkin torjui iskun. Miekat kalahtelivat vastakkain molempien yrittäessä vahingoittaa toisiaan minkä kerkäsivät.
"Te ette selviä." Onimech sähisi. "Te olette yksin. Vartijat ovat kuolleet."
Megame siristi silmiään, hän ei kuunnellut Onimechin sanoja. Hän tähtäsi tarkan viillon Onimechin rintaan. Verta valahti maahan, Onimech horjahti taaksepäin ja Megame iski uudestaan.
Kamala tuskan huuto täytti puutarhan ilman. Lisää verta ropisi kasvien päälle, sitä tuli paljon. Sitten kuului inhottava muksahdus, joka syntyi lihan pudotessa maahan. Onimech oli menettänyt vasemman kätensä.
Hän valahti polvilleen ja tärisi. Hän tunsi pyörtyvänsä minä hetkenä hyvänsä.
"Se on ohi." Kuiskasi Megame, joka oli siirtänyt miekkansa Onimechin kaulalle. "Sinä hävisit."
Algareth katsoi kauempaa tytärtään, joka oli voittanut Onimechin kaksintaistelussa. Hän hymyili.
Onimech kohotti katseensa Megamen syvän sinisiin silmiin. Sitten hän katsoi Algarethia, joka oli päässyt jo seisaalteen. Onimech hytkyi naurusta.
"Sinä et ymmärrä." Onimech nauroi. "Minä en voi kuolla."
Hän kohotti vaivalloisesti miekkaansa oikealla kädellään.
"En ole kuolevainen kuten isäsi."

Miekka välähti valkoisena.
Salamannopeasti sen terä kasvoi pituutta ja terä vilahti Megamen ohi. Se lensi kohti kuningas Algarethia ja lävisti tämän rinnan. Algareth oli kerännyt nähdä vain välähdyksen häntä kohti syöksyvästä käärmeestä, jonka kita oli ammollaan tappaakseen.
Sitten hän tunsi pistävän kivun rinnassaan.
Miekan terä kasvoi kasvamistaan ja lävisti lopulta puutarhan suuren männyn.
Algareth roikkui noin metrin korkeudessa, järkyttynyt ilme kasvoillaan.
"Isä!" Megame kiljaisi, Onimech nauroi maanisesti.
"Nyt se ohi." Onimech kuiskasi. Megame siirsi kyyneleiset silmänsä katsomaan Onimechia, joka vapisi verenhukan vuoksi.
Megame huusi raivoissaan ja iski miekallaan. Hän ei osunut mihinkään. Onimech oli paennut pelkurimaisesti mustan magian avulla. Vain muutama musta sulka oli jäljellä siinä, missä hän oli vastikään ollut. Sitten katosi miekka vaimeasti poksahtaen ja Algareth valahti maahan.
Megame juoksi isänsä luokse itkien. Hän valahti polvilleen isänsä vierelle ja nosti varovasti tämän päätä. Algareth yskäisi kerran ja verta lensi hänen suustaan.
"Sinun täytyy selvitä." Megame itki ja silitti vapisevin käsin isänsä valkoisia hiuksia. "Olet kuningas, kansa ei pärjää ilman sinua."
Algareth pudisti päätään ja aukoi suutaan sanoakseen jotain, mutta sanat tuntuivat hukkuneen. Hänen silmänsä alkoivat vetistämään, kun hän katsoi murtunutta tytärtään.
"Sinulla on äitisi kasvot." Algareth kuiskasi ja siirsi kätensä Megamen poskelle ja silitti sitä hellästi. "Ja hänen älynsä." Hän jatkoi.
"Isä." Megame kuiskasi.
"Sinusta tulee hyvä kuningatar." Algareth sanoi ja yskäisi uudelleen verta.
"Ei tule!" Megame kiljahti. "Et sinä vielä kuole, isä. Et saa, et voi."
Megame itki lohduttomasti ja se sai kuninkaankin itkemään.
"En selviä ilman sinua." Megame sopersi.
"Sinä taistelit hienosti." Algareth sanoi ja siirsi kätensä Megamen tummille hiuksille. "Mutta et voi tappaa Onimechia, hän on liian vahva ja on sekaantunut kiellettyyn magiaan."
Megame ei ymmärtänyt miksi hänen isänsä puhui tuollaisia.
"On vain yksi henkilö, jolle Onimech on koskaan uskoutunut." Algareth jatkoi ja yskäisi jälleen verta suustaan. "Hänen nimensä on Gilean Thimer, hänkin on yksi neljästä sotilaspäälliköstä. Lisäksi hän oli Onimechin rakastettu, vaikkei Onimech sitä muistakaan. Etsi hänet, hän tietää miten Onimech pysäytetään."
"Sinä tulet minun mukaani." Megame sanoi itkien, mutta rohkaisevalla äänensävyllä. "Lähdetään yhdessä etsimään hänet."
Mutta Algareth pudisti surullisena päätään ja kuiskasi: "rakastan sinua, Megame."
Algareth ummisti silmänsä ja hymyili.
"Isä." Megame kuiskasi, mutta Algareth ei enää vastannut. "Isä!"
Megame laski päänsä isänsä rinnalle ja itki lohduttomasti.

Kuningas Algareth oli kuollut.

Peeveli sentään, ei meinaisi tunnistaa kirjoittajaa samaksi hepuksi joka aikaisemmin on kirjoitellut tarinoihin lähinnä "köhköh" melkoisen alapäissä olevaa huumoria tyyliin "FF XII parodia" ja "PartyParty" .
Mutta tunnustettava se on, että Houdini osaa sitten kirjoitella tätä ihan vakavampaakin fantasiatarinointia.
Tarinassa nyt toki on lähinnä tätä tavanomaista Fantasiakirjallisuuden perinteisiä tapahtumia velhoineen, loitsuineen, lohareineen jnejne, mutta on tämä silti todella viihdyttävää tekstiä puhumattakaan itse kerronnasta. Tätä tahtoo lissää...

Kuten Kadokin sanoi, niin saat kyllä luvan pitää sitä kiinnostustasi tähän teokseesi näin alkuun ainakin topikin seuraavaan sivuun saakka tai ei muuten hyvä heilu.

Paranemaan päin, Hound. Tästä on jo vaikea nousta vielä korkeammalle yleisessä näyttävyydessä ja onnistuneisuudessa. Saisi foorumin newbie-kirjoittajat ottaa hieman mallia tästä. (Ei tietysti mitään villemaxin copy-paste-muokkaa-vähän osastoa vaan yleisesti, meinaan..)

Keep it up, soldier.

Kiitoksia kommenteista!
Joo, tällä viikolla saatte todennäköisesti kolme lukua luettaviksenne. Yritän päästä kerronnassa hyvää tahtia eteenpäin, sillä uutta materiaalia kirjoitan 1 luku per 1 päivä tahdilla. parhaimmissa tapauksissa kolmekin lukua valmistuu päivässä.
Mutta sen suuremmin selittelemättä... Päästetään neljäs luku valloilleen:

---

Luku 4: Kuningas on kuollut

Hautajaiset pidettiin viikon päästä kuninkaan kuolemasta. Suurien kivimuurien taakse, noin kahden kilometrin päähän kaupungista, oltiin rakennettu kuninkaiden hautausmaa, jonne oltiin haudattu kaikki kuninkaat. Shimor Guamodos, hänen poikansa Shimor Guamodos II, Mugnus Trechen, Tryll Gardet, sekä nyt Algather Newos.
Mustiin suruasuihin pukeutuneet kansalaiset kulkivat vaitonaisina jonossa kohti noita valtaisia kivimuureja.
Kuninkaiden hautausmaata vartioi yleensä sinisuomuinen lohikäärme Grock, joka oli ainoa lohikäärme, joka enää suostui asumaan lähelläkään Crystin kaupunkia. Neljäs kuningas oli nimittäin tappanut tai häätänyt kaikki lohikäärmeet pohjoisesta. Nykyään ne eivät edes suostuneet lentämään kaupungin ylitse. Grock oli ainoa lohikäärme, joka ei jaksanut kantaa kaunaa tapahtumille kolmenkymmenen vuoden takaa.
Mutta nyt oli tuo Algarethia suuresti kunnioittanut lohikäärme lentänyt suruissaan hautausmaan vartiosta Sumuisille Vuorille. Sen itkun kykeni kuulemaan Crystiin saakka.
Kun kansa oli kokoontunut kivimuurien sisäpuolelle, aloitettiin hautajaisseremonia. Algareth oli toivonut mahdollisimman koruttomia ja kullalla kyllästämättömiä hautajaisia, sillä hän ei ollut eläessään halunnut ihmishengen arvoa mitattavan rahallisesti.
"Se, kuinka moni minua suree, merkitsee kaikkein eniten." Hän oli sanonut aikoinaan. Nyt oli koko kaupunki suremassa kuningasta, mitä ei ollut tapahtunut koskaan aikaisemmin.

Muurien sisäänkäynniltä katsottuna vasemmalle puolelle oltiin haudattu ensimmäinen kuningas, heti hänen viereensä hänen poikansa. Hieman kauempana ensimmäisestä ja toisesta kuninkaasta oli neljännen kuninkaan hauta. Hänen lähettyville tultaisiin hautaamaan Algareth Newos. Kolmas kuningas, Mugnus, oltiin haudattu kauas muista kuninkaista. Hänen hautansa oli sisäänkäynniltä katsoen oikealla puolella.
Mugnus Trechen oli kaikista kuninkaista vihatuin, sillä hänen tavoitteenaan oli vallata mahdollisimman paljon tilaa muilta mantereilta. Hän onnistuikin lähes valtaamaan Itäisen mantereen, kunnes kuoli taistelussa. Hänelle ei järjestetty hautajaisia, vaan laskettiin suoraan haudan lepoon. Kolmannen kuninkaan kuoltua Itäiselle mantereelle palautettiin vallatut alueet.

Ylipappi Conhorn siunasi Algarethin haudan lepoon. Conhorn oli pitkä, pukinpartainen mies, jonka ruskeat hiukset olivat kammatuina siististi. Hän piti yllään valkoista ylipapin asua. Kansalaiset olivat kokoontuneet muurien sisäpuolelle miten mahtuivat, kuitenkaan astumatta edesmenneiden kuninkaiden haudoille (paitsi Mugnusin, vaikkakin Conhorn yritti sitä kovasti kieltää).
Kolme sotilasta seisoi asennossa Algarethin haudan molemmilla puolilla, Conhorn seisoi haudan edessä paikalla, jonne hautakivi myöhemmin laitettaisiin.
Conhorn piti lyhyen, mutta koskettavan puheen Algarethin muistolle.
"Viides kuningas Algareth Newos ei ollut pelkästään yksi kuninkaista, eikä yksi neljästä suuresta sotilaspäälliköstä. Hän oli myös yksi kansalaisista, kuten hän monesti oli eläessään sanonut. Vaikka monet muistavatkin Algareth Newoksen vahvimpana kuninkaana koskaan, niin minä muistan hänet kansan ystävänä, jonka siipien alla olimme aina turvassa. Hänen valtakautensa aikana ei sotia käyty ja hän tarjosi turvan lisäksi meille jotain muutakin, mitä emme aina kyenneet näkemään." Conhorn piti pienen hiljaisuuden, jonka aikana hän katseli kyynelehtivää kansaa. "Hän tarjosi meille rakkautta. Me muistamme sinut, Algareth Coreon Newos, suurimpana kuninkaana koskaan. Me vaalimme sinun muistoasi ja rakastamme kaikkea sitä mitä olet meille kyennyt tarjoamaan."
Conhorn heilautti oikeaa kättään ilmassa ja loihti pieniä tähtiä, jotka alkoivat hiljalleen kohota kohti taivasta.
"Algareth, saat merkkisi taivaalle." Conhorn sanoi ja nyökkäsi sitten vartioille, jotka loihtivat ilmaan maata ja laskivat sitä sitten hiljalleen haudan päälle.

Megame ei osannut enää itkeä. Hän oli itkenyt koko viikon ja hänen silmänsä verestivät. Hän katsoi vielä vilaukselta lumenvalkeaa hauta-arkkua, jonka päälle siroteltiin hiekkaa. Siellä lepäsi hänen isänsä.
Megame seisoi kaikkein lähimpänä isänsä hautaa.
"Näinkö minutkin tultaisiin hautaamaan?" Hän ajatteli. "Kun minusta tulee kuningatar ja kun kuolen?"
Hän katsoi ylös taivaalle, jossa Conhornin loitsimat tähdet vielä muodostivat kuviotaan. Kuninkaat saivat kuollessaan oman tähtikuvionsa taivaalle. Tähdet muistuttivat joka yö kansalaisia heidän entisistä kuninkaistaan.
Ensimmäisen kuninkaan Shimorin muistoksi oltiin loihdittu tähtikuvio, joka muistutti suurta, ylöspäin nousevaa kotkaa. Hänen poikaansa muistettiin pienemmällä kotkalla. Vihattu Mugnus ei ollut saanut kuviota, Tryllin muistoksi oltiin loihdittu seivästä muistuttava tähtikuvio.
Megame katseli ympärillään surevia kansalaisia. Ihmiset itkivät vuolaasti, eivätkä raavaimmat miehetkään pidätelleet kyyneliään.
Ainoastaan yksi mies ei itkenyt. Miehellä oli pitkä, punamusta takki, jonka korkea kaulus peitti hänen suunsa. Miehellä oli ruskeat, hieman harmahtavat hiukset, jotka olivat siististi pystyssä. Tuo mies katsoi ruskeilla silmillään suoraan Megamea kohti.
Megamea puistatti ja hän käänsi katseensa pois.
"Minun täytyy päästä puhumaan kanssanne, neiti Newos." Hän kuuli hetken päästä kuiskauksen olkansa takaa. Megame hätkähti ja näki taakseen saapuneen saman pitkäkauluksisen miehen, jonka oli vastikään nähnyt tuijottamassa häntä väkijoukon keskeltä. Megame nyökkäsi, sillä ei saanut säikähdyksen vuoksi sanoja suustaan.

Hauta oltiin täytetty hiekalla ja Conhorn lausui vielä muutaman sanan, jonka jälkeen kansalaiset alkoivat virrata takaisin kaupunkiin pää painoksissa.
Megame asteli kuninkaiden hautausmaan portille, johon jäi odottamaan korkeakauluksisen miehen saapumista. Kun hän asiaa tarkemmin ajatteli, niin hänestä mies oli kaukaisesti hälle tuttu. Hän ei vain muistanut mistä.
"Mennään ulkopuolelle." Hän kuuli pian kuiskauksen vierestään ja hän hätkähti uudelleen. Mies oli saapunut.
"Pitääkö sinun hiiviskellä?" Megame sähähti ja tunsi sydämensä pamppailevan kiivaana rintaansa vasten.
Mies ei vastannut vaan lähti kulkemaan edeltä kivimuurien ulkopuolelle.
Megame huokaisi ja katsoi vielä kerran taivaalle. Sinne olivat tähdet muodostaneet jättimäisen kukan, joka muistutti linnan puutarhassa kasvavia, maagisia kukkia. Algareth piti niistä kovasti. Se oli viidennen kuninkaan merkki taivaalla.
Megame hymyili ja hän tunsi silmänsä vettyneen. Hän pyyhki kyyneleensä nopeasti hihaansa ja käveli tuon mystisen miehen luo, joka odotti häntä nojaten kiviseinään. Hän piti oikeaa kättään miekkansa kahvalla. Miekan tuppi oli musta ja sitä kiersi kultainen nauha. Miehen vasen käsi oli piilossa punamustan takin hihassa, ikäänkuin olisi kantanut jotain tärkeää pergamenttia, joka ei saisi päästä muiden käsiin.
"Sinä taidatkin tietää kuka minä olen." Mies sanoi Megamen tullessa hänen vierelleen. "Joten esittelyt lienevät turhia, neiti Newos."
"Minä en kyllä tiedä kuka te olette." Megame vastasi. Miehen kohauttaessa kulmiaan hän kiirehti lisäämään: "Mutta te vaikutatte etäisesti tutulta, ikäänkuin olisit nähnyt teidät jossain."
Mies hymähti hivenen pettyneenä.
"Vähintäänkin olette kuulleet minusta jossain, se on varma." Hän sanoi. "Minun nimeni on Payn Golbes ja olin yksi neljästä suuresta sotilaspäälliköstä."
Megame haukkoi henkeä.
"Todellako?" Hän kysyi kuiskaten.
Miehen silmät tuikkivat. Jos Megame olisi nähnyt hänen suunsa, niin hän uskoi, että mies hymyili.
"Olen pahoillani isänne, minun hyvän ystäväni, kuolemasta." Payn sanoi hetken hiljaisuuden päätteeksi. Hän lakkasi nojaamasta kylmään kiviseinään ja alkoi harppomaan eteenpäin, kun viimeinenkin sureva kansalainen oli poistunut ylipappi Conhorin ja sotilaiden kanssa hautausmaalta. Megame seurasi häntä.
Payn käveli muutaman askeleen, pysähtyi, katsahti vuorien suuntaan ja vislasi hyvin kuuluvasti. Kauempaa kuului rämähdys, kun yksi sotilaista oli säikähtäneenä kompuroinut jalkoihinsa.
Megame pysyi vaiti. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin hän ymmärsi vislauksen syyn. Sumuisilta Vuorilta, jotka olivat vajaan kymmenen kilometrin päässä, kohosi ilmaan sininen läiskä. Tuo läiskä läheni lähenemistään ja Megame huomasi sinisen lohikäärmeen, Grockin, saapuvan takaisin vartiointipaikalleen.
Se laskeutui aivan Paynen eteen. Megame huomasi lohikäärmeen silmien verestävän, se oli tainnut itkeä koko hautajaisseremonian ajan, vaikkei ollutkaan sitä seuraamassa. Megame tiesi menettäneensä enemmän kuin lohikäärme, mutta hän kuitenkin tunsi sitä kohtaan sääliä.
Lohikäärme murahti ja sulki hautausmaan portit yhdellä, piikikkäällä hännän heilautuksella.
Grockin hännästä, kuten useimpien muiden lohikäärmeiden, kasvoi jokunen pitkä ja vaarallinen piikki. Niillä lävistäisi helposti tunkeilijat. Grockin suomut olit siniset ja sillä oli alligaattorimainen pää. Grock oli noin kolmen metrin korkuinen, eli Megame joutui katsomaan sen kasvoja pää niin kallellaan, että hänen niskojaan alkoi särkemään muutaman minuutin kuluttua.
"Onhan kaikki hyvin?" Payn kysyi myötätuntoiseen äänensävyyn.
Lohikäärme nyökkäsi.
"Kyllä." Se murahti liskomaisella äänellä.
"Lähden matkalle." Payn ilmoitti. "Kai sinä selviät sen aikaa?"
"Kuten viimeiset kymmenen vuottakin." Lohikäärme vastasi.
Payn heilautti kättään hyvästeiksi ja jatkoi matkaansa. Megame oli juuri poistumassa hänen peräänsä, kun Grock sanoi: "Sinä olet kuningas Algarethin tytär, eikö totta?"
Megame pysähtyi hämillään, kääntyi lohikäärmettä kohti ja vastasi: "Kyllä minä olen."
Lohikäärme ulvahti suruissaan.
"Syvimmät osanottoni, neiti." Se sanoi ja vuodatti yhden suuren ja kristallinkirkkaan kyyneleen.
"Kiitos." Megame vastasi. "Isäni tapasi sanoa, että aika parantaa haavat, joten minä kyllä selviän."
"Isäsi oli hieno ja viisas mies." Grock sanoi katsellen Sumuisia Vuoria kohti. "Hän ei pelännyt meitä lohikäärmeitä kuten neljäs kuningas. Isälläsi oli viisaita neuvoja ja hän tarjosi minullekin leposijan, jota en olisi muualta pohjoisesta saanut. Vastapalvelukseksi suostuin vartioimaan tätä hautausmaata."
Lohikäärme huokaisi syvään ja jatkoi kuiskaten: "Minulla on kunnia vartioida isäsi hautaa." Sitten se pillahti itkuun ja käänsi selkänsä Megamelle. Megamen piti kyyristyä, ettei olisi liiskaantunut Grockin jättimäisen hännän heilahtaessa.
"Koeta pärjätä." Megame sanoi haikeasti hymyillen. Lohikäärme nyökkäsi ja Megame riensi Paynin perään, joka odotti tätä kymmenisen metrin päässä.
"Oletko sinä menossa matkalle?" Megame uteli Paynilta. "Minne?"
"Kostamaan ystäväni kuoleman." Payn vastasi. "Ja tästä päästäänkin asiaan, josta haluan puhua kanssasi."
"Niin?" Megame tiedusteli.
"Uusi kuningas, tai sinun tapauksessasi kuningatar, täytyy vihkiä valaan viimeistään kahden vuoden sisään entisen hallitsijan poistuttua virastaan. Sen aikaa virkaa hoitaa ylipappi." Payn kertoi.
"Niin?" Megame kysyi uudelleen.
"Kaksi vuotta on pitkä aika." Payn vastasi. "Uskoisitko selviäväsi takaisin kaupunkiin siinä ajassa, jos ottaisin sinut mukaani?"
Megame pysähtyi hämillään. Payn jatkoi matkaansa vielä jokusen askeleen, ennen kuin tajusi hänen jääneen taakseen.
"Minutko? Miksi?" Megame ihmetteli.
"Isäsi kehuskeli minulle aikoinaan siitä, että kuinka hyvä taistelija sinä olet." Payn vastasi selventäen. "Lisäksi ylipappi Conhorn kertoi sinun kertoneen, että sinä myös taistelit Onimechia vastaan yhdessä isäsi kanssa."
Megame nyökkäsi.
"Minä yritin parhaani." Megame huokaisi. "Sain irroitettua hänen vasemman kätensä, mutta hän kuitenkin onnistui tappamaan isäni." Hän lisäsi raskain sydämin. Hän huomasi itsessään heränneen syyllisyyden tunteen.
"Sitä suuremmalla syyllä tarvitsen sinua." Payn sanoi. "Itsekseni en hänellä pärjää, jos Algarethkaan ei pärjännyt. Tarvitsen avukseni kaltaistasi soturia."
Megame pohti Paynin sanoja. Matka kuullosti vaaralliselta, mutta toisaalta häntä ei kiehtonut Crystin hallitseminenkaan. Ei ainakaan vielä, hän tarvitsi aikaa.
"Koska lähdemme?" Megame kysyi sitten.
"Heti aamunkoitteessa." Payn vastasi iloisen kuuloisena. "Pakkaa mukaasi vain kaikki välttämätön ja käy ilmoittamassa ylipapille poistumisestasi."
"Entä jos en palaakaan kahdessa vuodessa?" Megame kysyi, sillä ei ollut täysin perillä näistä asioista. Häntä ei ollut kiinnostanut kysyä isältäänkään näistä, kun tämä vielä eli. "Entä jos kuolen?"
"Tuskin sentään." Payn vastasi itsevarmana. "Mutta jos matkamme pitenee odottamattoman pitkäksi, niin sitten järjestetään vaalit. Vaalit järjestetään myös silloin, jos edesmenneellä kuninkaalla ei ole perillisiä."
Megame nyökkäsi merkiksi siitä, että oli ymmärtänyt.
He jatkoivat matkaansa kohti kaupunkia ja koko matkan porteille asti he kykenivät kuulemaan vartija-lohikäärme Grockin sydäntä särkevän itkun.

Börb. Eilen tuli taas kirjoitettua 2½ lukua valmiiksi. Näitä siis tulee kirjoitettua aivan mielettömään tahtiin, eikä mielestäni taso ole päässyt laskemaan - jos nyt kirjailija itse saa näin sanoa.
Laskin päässäni pientä yhteenlaskua ja tulin siihen tulokseen, että ennen siirtymistäni armeijan maastokuviollisiin housuihin, en saa mitenkään juonta kuljetettua eteenpäin tarpeeksi vikkelään täällä.
Joten nyt julkaisen uuden osan joka arkipäivä. (!)
Toivottavasti tahti ja lukujen pituus miellyttää. Tässä siis luku 5.

---

Luku 5: Matka alkaa

Saapuessaan kaupunkiin Megame ja Payn olivat lähteneet molemmat omiin suuntiinsa. He olivat sopineet tapaavansa aamulla linnan porteilla, josta he lähtisivät sitten kulkemaan kohti Sumuisia Vuoria.
"Isäni kertoi minulle, että Gilean Thimer tuntee Onimechin ja että hän voisi auttaa meitä." Megame oli kertonut. "Mistä me hänet löydettäisiin?"
"Arvelinkin että joudumme mennä tapaamaan häntä." Payn oli vastannut. "Mutta kukaan ei tiedä hänen olinpaikkaansa. Kukaan ei ole tiennyt sitä siitä lähtien, kun hän oli palannut järkyttyneenä ja traumoissaan Verisestä Sodasta. Siksipä meidän täytyisi kävellä Etheriin, tiedon ja ikuisen yön kaupunkiin."
"Etheriin saakka?" Megame oli parahtanut. "Sehän sijaitsee Eteläisellä mantereella! Sinne on niin pitkä matka."
Payn oli osoittanut kohti Sumuisia Vuoria ja kertonut Etherin sijaitsevan miltei Etelän, sekä Lännen rajalla. Ei tarvinnut kuin ylittää Vuoret, sekä Läntinen manner, niin he pääsisivät Etheriin. Muussa tapauksessa heidän täytyisi ylittää valtameri, joka oli paljon vaarallisempi ylittää kuin Vuoret.
"Sieltä löydämme Oraakkelin." Payn oli jatkanut.
"Oraakkelin?" Megame oli kysynyt hämillään.
"Oraakkeli tietää kaiken. Aivan kaiken. Maailmassa ei ole lehteäkään, jonka putoamisesta hän ei tietäisi. Siksi meidän pitää käydä hänen luonaan, jotta löytäisimme Gileanin."
Keskustelun jälkeen Megame oli käynyt ylipappi Conhornille ilmoittamassa poistumisestaan, mutta - kuten Payn oli käskenyt - hän ei ollut kertonut lähtevänsä etsimään Onimechia, vaan hän ilmoitti lähtevänsä matkalle, koska hän tarvitsi aikaa isänsä kuolemasta. Conhorn oli aluksi ollut epäileväinen, mutta kuitenkin lupautunut huolehtimaan valtiaan tehtävistä sen aikaa, kun Megame oli poissa. Tarkkaa aikaa Megame ei osannut kertoa.
Nyt Megame oli linnassa, omassa huoneessaan. Huone oli suuri ja sen seinät olivat tapetoitu punaisiksi. Sänky oli valtaisa, melkein yhtä suuri kuin vierashuoneenkin. Megame tutki vaatekaappiaan, sekä muita hyllyjä ja yritti keksiä mitkä olivat tarpeellisia ja mitkä tarpeettomia tavaroita.
Hän pakkasi pieneen, mustanahkaiseen selkäreppuun muutaman vaatekappaleen. Hän otti isänsä valokuvan hyllynpäältä ja katsoi sitä haikeasti hymyillen. Megame laittoi sen reppuunsa. Sitten hän katsoi muita valokuvia, suurimassa osassa esiintyi hän isänsä kanssa. Yksi valokuvista oli kaatunut ja Megame nosti sen.
"Äiti." Hän puuskahti. Valokuvassa näkyi aivan Megamen näköinen, kaunis nainen, jolla oli vaaleat hiukset. Hänelläkin oli siniset silmät, joskaan ei niin kirkkaat kuten Algarethilla.
"Miksi sinä jätit meidät kun tarvitsimme sinua eniten?" Megame kuiskasi ja pudisti päätään. Aluksi hän meinasi tyrkätä valokuvan pois, mutta tuli sitten toisiin ajatuksiin ja päätti ottaa äitinsäkin valokuvan mukaansa.
Megame kierteli vielä linnassa ja katsoi sen valtaisuutta. Hän toivoi palaavansa sinne vielä takaisin elävänä.
Illan saavuttua Megame meni nukkumaan. Hän nukkui huonosti, tuskin montakaan tuntia.

Aamulla Megame kävi vielä syömässä, jonka jälkeen hän poistui linnasta ja asteli kaupungin porteille. Payn odotti häntä jo, nojaten portteja vasten. Hänellä oli yhä yllään punamusta takki, jonka kaulus peitti puolet kasvoista. Megame oli itse pukeutunut mustaan paitaan, sekä punamustaan korsettiin, päällään hällä oli hänen punainen takkinsa. Hametta hän ei pitänyt sen mahdollisen epäkäytännöllisyyden vuoksi, joten hän oli laittanut jalkaansa mustat, ihoa myötäilevät housut. Hänen hiuksensa liehuivat vapaina kevyen tuulenvireen mukana. Megame heilautti kättään tervehdykseksi, johon Payn ei vastannut.
"Odotitko pitkään?" Megame kysyi saavuttuaan Paynin lähettyville.
Payn vilkaisi taivasta.
"Noin tunnin, ei sen väliä." Hän vastasi.
"En kai myöhästynyt?" Megame kysyi hieman pahoillaan.
"Et." Payn vastasi. "Tykkään vain saapua paikalle mahdollisimman ajoissa. Ja kuten sanoin, niin ei sen väliä."
Megame tarkisti vielä, että oli ymmärtänyt suunnitelman oikein.
"Eli ensin ylitämme Sumuiset Vuoret, jonka jälkeen pääsemme Etelä mantereelle. Tämän jälkeen jatkamme matkaamme Seegothiin, josta jatkamme ratsuilla matkaa Etheriin. Sieltä löydämme Oraakkelin, joka kertoo meille Gileanin olinpaikan. Etsimme hänet käsiimme, kuulustelemme häntä Onimechista ja lopulta menemme sitten kostamaan hänelle isäni kuoleman. Menikö oikein?"
Payn nyökkäsi.
"Näin olen ajatellut asian." Hän sanoi. "Mutta älä ajattele matkaamme kostoretkenä."
"Etkö sinä itsekin sanonut haluavasi kostaa?" Megame kysyi yllättyneenä.
"Kyllä, mutta minä ajattelen tätä enemmänkin seikkailuna." Payn vastasi. "Koska jos ajattelen vain Onimechille kostamista, niin en näe ympärilläni olevia muita vaaroja ja tulisin vain kompuroimaan omaan nokkeluuteeni."
Megame nyökkäsi.
Payn kopautti vasemmalla kädellään portteihin (mutta ei kuitenkaan näyttänyt kättään, joka oli yhä hihan sisällä) ja vartijat avasivat ne.
"No niin." Payn sanoi porttien avauduttua. "Matka alkaa."

Portit sulkeutuivat pamahtaen. Megame ja Payn kävelivät kohti kuninkaiden hautausmaata, josta oli lyhin matka Sumuisille Vuoreille. Megame vilkaisi vielä haikeana kaupunkia kohti, kunnes karisti jo nyt syntyneen ikävän mielestään.
Grock oli jo täysin valveilla kun he saapuivat hautausmaan lähettyville.
"Auttaisin teitä mielelläni ylittämään Vuoret." Se sanoi kun he tulivat sen kohdalle. "Mutten voi jättää vartiopaikkaani. Haudanryöstäjät eivät ole mikään ennenkuulumaton asia täälläpäin, varsinkaan kun kyse on kuninkaiden haudoista."
"Kiitos kuitenkin." Payn vastasi lohikäärmeelle. "Me lähdemme nyt." Hän lisäsi.
"Nähkäämme pian." Lohikäärme murahti ja nyökkäsi molemmille hyvästeiksi. Megame vilkutti Grockille ja poistui Paynin perään.
"Kysyit eilen Grockilta, että pärjääkö hän sinun poissaollessasi." Megame kysyi hetken päästä Paynilta. "Mitä sinä tarkoitit?"
"Grock on minun lemmikkini, jos nyt näin voisi sanoa." Payn vastasi ja Megame kohautti yllättyneenä kulmiaan. "Pelastin sen viisitoista vuotta sitten, kun se oli vasta kuoriutunut."
"Niinkö?" Megame ihasteli. Payn nyökkäsi.
"Se oltiin hylätty Idän mantereen aavikoille." Payn jatkoi. "Syytä en tiedä. Otin sen mukaani Pohjoiseen ja kiitollisena se lupautui auttaa minua aina tarvittaessani. Isäsi suostui asuttamaan sen, mihin neljäs kuningas ei ikimaailmassa olisi suostunut. Kymmeneen vuoteen en niinkään ole tarvinnut Grockin palveluksia, joten se toimii vartijana kuninkaiden hautausmaalle. Mutta silloin tällöin se kyyditsee minua jos minun pitää päästä nopeasti jonnekin, kunhan vain saan ensin sijaisvartijan."
"Me olisimme tietysti voineet ritareita pyytää vartioimaan hautausmaata, jotta olisimme päässeet nopeammin Etheriin." Megame mumisi.
"Kuten sanoin, niin tätä kannattaa ajatella seikkailuna." Payn huomautti. "Sitä paitsi ritareilla on paljon tähdellisempää tekemistä Algarethin kuoltua, kuin vahtia jotain, mitä he eivät kykene vahtimaan."
Megame oli kummissaan.
"Miten niin eivät kykene vahtimaan?" Hän hämmästeli.
"Hyvin harva ihminen ryöstää enää nykyään hautoja." Payn vastasi. "Yleensä sen tekee demoni, tai jokin muu hyvin taikavoimainen olento, jollaisia vastaan on ihmisen vaikea taistella."
"Vieläkö täällä asuu demoneita?" Megami kysyi, sillä oli kuvitellut Shimor Guamodosin kukistaneen jo kaikki.
"Demoneita sikiää joka nurkan takana." Payn tuhahti. "Ei niitä voi hävittää lopullisesti, harventaminenkin on vaivalloista. Siksipä ne vain kannattaa pitää poissa pahanteosta."

Matkaa vuorille oli paljon ja vielä pidemmäksi matkan teki se, että Payn puhui vain silloin kun häneltä kysyttiin jotain. Eikä aina silloinkaan. Megamea harmitti matkakumppaninsa puhumattomuus, sillä hän ei enää oikein keksinyt kysymyksiä.
Sitten hänen mieleensä juolahti jotain.
"Miksi piilottelet vasenta kättäsi?"
Payn pysähtyi ja Megame, joka kulki hänen takanaan, oli törmätä häneen.
Payn käänsi hitaasti katseensa kohti Megamea.
"Anteeksi." Megame sanoi. "En tarkoittanut loukata."
"Et sinä loukannut." Payn hymähti huvittuneena. "Kukaan ei ole pitkään aikaan rohjennut kysyä tuota kysymystä."
"Miksi?" Megame jatkoi uteluaan.
"Koska pelkäävät vastausta ja koska pelkäävät minua. Ja ihmiset, joille olen näyttänyt käteni, eivät ole keskustelleet kanssani enää sen jälkeen - isääsi lukuunottamatta."
"Ja tästä voin päätellä ettet aio näyttää kättäsi minulle?"
"Niin, en aio näyttää kättäni sinulle." Payn hymähti. "Ehkä sitten joskus kun on sen aika."
Megame hiljeni, kunnes tajusi ettei Paynin vastaus vastannut hänen kysymykseensä.
"Niin." Hän hymähti. "Mutta miksi se on piilossa?"
"Jottei kukaan näkisi sitä." Payn vastasi ivalliseen äänensävyyn.
Megame huokaisi ja he jatkoivat matkaansa.
Mitä pidemmälle he etenivät, niin sitä vähemmän Megame näki kasveja ja vihreyttä, joihin oli tottunut. Megame ei ollut koskaan aikaisemmin käynyt näin lähellä Sumuisia Vuoria, saati sitten ylittänyt sitä. Pian heidän askeleidensa alla maa narskui ohuen jääkerroksen vuoksi. Ruoho oli ruskeaa ja kuollutta.
"Onko meillä paljon ruokaa?" Megame kysyi. "Ja lämpimiä vaatteita?"
"Ruokaa on juuri sopivasti." Payn vastasi. "Me selviämme helposti vuoren ylitse näillä eväillä. Seegothista ostamme lisää."
Sitten hän katsahti olkansa yli Megamea.
"Älä vain sano ettet ottanut mitään lämmikettä mukaasi?"
"Otin vain yhden villapaidan." Megame vastasi.
"Minulta löytyy huopa." Payn sanoi. "Jos joudumme yöpymään Vuorilla."
Megame irvisti, sillä häntä ei houkuttanut ajatus Sumuisilla Vuorilla yöpymisestä.

Pian viimeisetkin ruohot katosivat paksumman jää- ja lumipeitteen alle. Megame huomasi Vuoren kohoavan korkeuksiin vain sadan metrin päässä heistä. Vuori oli luminen ja se oli peittynyt puolesta välistä alkaen paksun sumukerroksen taakse.
"Saanko esitellä." Payn sanoi. "Sumuiset Vuoret."

Luku 6: Sumuiset Vuoret

Syvältä maan uumenista, jostain päin Läntistä mannerta, kaikui Onimechin tuskan ja raivon sekainen huuto.
Onimech makasi kivisessä ammeessa, joka oli täytetty hohtavalla, läpikuulumattomalla nesteellä. Huone oli kookas ja se oltiin valaistu sadoilla iki-kynttilöillä, jotka eivät kuitenkaan luoneet järin paljon valoa.
"Kirottua." Onimech ärisi. "Mikä tätä typerää litkua oikein vaivaa?"
Jossain kauempana oli ovi, johon koputettiin.
"Sisään." Onimech huudahti vihoissaan.
"Herra Onimech." Kuului hento naisen ääni. "Tulin tarkastamaan teidän vointinne."
"Saat samalla tarkastaa tämän kirotun nesteesi voiman." Onimech ärähti. "Katso!"
Hän kohotti vasemman kätensä ammeesta. Käsi oli kasvanut takaisin, mutta se oli muuttunut täysin mustaksi.
"Mikä tätä oikein vaivaa?" Onimechin äänessä oli sekä raivoa, että pelkoa.
Kuului askelia ja hetken päästä valoon astui nuori nainen, jolla oli pitkät ja vaaleat hiukset, sekä ystävälliset, mutta hieman pelokkaat kasvot. Naisella oli myrkynvihreät silmät ja hän oli pukeutunut Onimechin tavoin mustaan kaapuun.
Nainen katsoi ammeen hohtavaa nestettä silmät sirissä ja kastoi sormensa siihen.
"Nesteessä ei ole mitään vikaa, herra." Nainen vastasi Onimechille hieman loukkaantuneeseen sävyyn, sillä hän tunsi kaikki lääkeaineet, eikä kertaakaan ollut tehnyt virhettä niiden valmistuksessa.
"Selitä sitten tämä, Lunare!" Onimech ärisi kiukkuisena ja iski vasemman kätensä takaisin nesteeseen sellaisella voimalla, että naisen kaapu kastui.
Lunareksi kutsuttu nainen oli hetken aikaa vaiti. Hän oli laittanut kätensä puuskaan ja hän näytti mietteliäältä.
"Saitteko te kirousta yllenne, herra?" Lunare kysyi sitten. "Se voisi selittää tuon."
"Kirousta?" Onimech toisti ja naurahti ilottomasti. "Kuka minut olisi muka kironnut? Algareth, joka ei taittaisi kärpäseltäkään siipeä? Vai se tytön hempukka, joka tuskin on koskaan kuullutkaan kielletystä magiasta."
"Kirouksen ei aina tarvitse olla kiellettyä magiaa." Lunare huomautti herralleen. "Se voi olla myös mustaa."
"Kyllä minä sen tiedän." Onimech ärähti.
Sitten hän hiljeni ja näytti vajonneen ajatuksiinsa. Hän oli pitkään hiljaa ja Lunare seisoi ammeen vierellä kärsivällisesti odottaen.
Sitten Onimechin silmät laajenivat kauhusta. Hän muisteli taisteluaan Algarethia ja Megamea vastaan.
"Kun se tyttö irroitti käteni." Onimech kuiskasi lähes kuulumattomasti. Lunare joutui kallistamaan päätään herraansa kohti, että olisi kuullut tämän sanat.
"Jos siinä samalla Algareth olisi käyttänyt jotain kirousta. Voisiko se olla mahdollista?"
"Kyllä tuo kiroukselta vaikuttaa." Lunare huokaisi.
"Kuinka tämän voisi parantaa?" Onimech kysyi ja katsoi syvälle Lunaren silmiin.
Lunare pudisti päätään.
"En tiedä ollenkaan, en ole koskaan nähnyt moista kirousta." Hän vastasi herralleen, joka raivostui.
"Kirottua!" Onimech huudahti ja eräällä mustan magian taialla räjäytti palan huoneen peräseinästä.
"Herra!" Lunare parahtui kauhuissaan.
Onimech rauhoittui hieman ja kuiskasi: "Meidän pitää matkata Etheriin."
"Etheriin?" Lunare toisti hämillään. "Miksi?"
"Meidän täytyy löytää Oraakkeli, hän tietää vastauksen kaikkeen."
"Minä voin lähteä, herra." Lunare myöntyi.
"Ei, minun täytyy päästä hänen puheilleen." Onimech vastasi ja hymyili. "Häntä pitänee hieman pakottaa."
"Miksi?" Kysyi Lunare.
"Ei hän mielellään anna vastauksia minun tarpeisiini." Onimech sanoi ja alkoi hytkymään naurusta. "Olenhan tappanut hänen miehensä."
Onimech nauroi ja se oli musiikkia Lunaren korville.

****

"Se on valtava." Megame sanoi katsellessaan Vuoria. "Sen ylittämisessä menee varmasti viikkoja."
"Riippuu säästä." Payn sanoi ja katsoi itsekin Vuorten huippuja kohti. "Ja nyt näyttäisi olevan varsin hyvä sää, mikä on pelkästään eduksi meille. Lisäksi riippuu pitämiemme taukojen määrästä ja siitä, että tuleeko vastaamme ongelmia."
"Mitä hirviöitä Sumuisilla Vuorilla elää?" Megame kysyi.
"Ei hirviöitä, vaan ihmisiä." Payn selvensi.
"Rosvoja?"
"Ei. Sumuisilla Vuorilla asuu hyvin pieni määrä ihmisiä. Tuskin kymmentäkään. Nämä ihmiset kutsuvat itseään Sumuisten Vuorten ninjoiksi ja he kuvittelevat omistavansa Vuoret."
"Ninjoja?" Megame kysyi ja katsahti kulmat koholla Paynia.
"Nämä ihmiset ovat sokeita, mutta he ovat parempia taistelijoita kuin useimmat Crystin urhoollisimmista sotureista. He asuivat ennen vanhaan Lännessä, mutta siihen aikaan ei sokeita, kuuroja, tai mykkiä hyväksytty sielläpäin, joten useimmat tapettiin. Nämä ihmiset onnistuivat pakenemaan Vuorille ja he asuttavat nyt sitä."
"Eiköhän me muutamista sokeista selvitä." Megame hymähti.
"Kuten sanoin, niin he ovat vaarallisia. Ja vaikka he ovatkin sokeita, niin heidän muut aistinsa ovat äärettömän herkät. Huhutaan, että he voisivat kuulla lumihiutaleenkin putoamisen puolen kilometrin päähän."
"Hurjaa." Megame kuiskasi ja käänsi taas katseensa Vuoria päin.
"Oletko koskaan tavannut niitä ninjoja?" Hän kysyi hetken päästä.
Payn pudisti päätään.
"En koskaan."
Sumuisilla Vuorilla kulki vain yksi tie, joka sekin oli hyvin kapea. Sitä käyttivät vain Lännestä saapuvat kauppamatkustajat ja silloinkin vain, jos muita kulkureittejä ei ollut käytettävissä. He olisivat mieluiten kiertäneet Pohjoiseen vaikka valtameren kautta, kunhan vain eivät olisivat joutuneet ylittämään Vuoria. Kaikki pelkäsivät ninjoja, sekä eksymistä ja kylmyyteen kuolemista.
"Kuljemme tätä polkua niin pitkälle kuin mahdollista." Payn sanoi. "Lähdetään."
He aloittivat kulkemaan polkua pitkin. Payn edellä, Megame perässä.
He olivat tuskin kulkeneet montaakaan askelta, kun heidät yllätti yllättävä tuulenpuuska. Lumi pieksi heidän kasvojaan ja Megame oli vähällä horjahtaa, vaikka kulkikin Paynin takana.
"Täällä yllättävät sään vaihtelut ovat arkipäivää." Payn huusi, sillä normaalia puhetta oli siinä tuiskeessa mahdotonta kuulla. "Unohdin mainita."
Megame ei vastannut mitään vaan hän yritti parhaansa mukaan päästä kulkemaan eteenpäin. Hän vilkaisi edessään kulkevaa, entistä sotilaspäällikköä, joka hänen yllätyksekseen kulki selkä suorana ja käsi yhä rennosti miekkassaan kiinni.
"Eikö tämä tuuli haittaa sinua yhtään?" Megame huusi.
"Tietysti tämä liikkumista haittaa, mutta olen jo tottunut." Payn vastasi.
Tuuli loppui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Megamen hiukset olivat täysin sekaisin ja hänen vaatteensa olivat märkinä. Hän katsoi ympärilleen silmät suurina.
"Vai niin." Hän tokaisi. "Tosiaan yllättäviä sään vaihteluita."
Hän kaivoi selkärepustaan villapaitansa, otti takkinsa hetkeksi pois ja puki sen märkien vaatteidensa päälle. Hänen takkinsa ei juurikaan pitänyt vettä.
Hän huomasi tärisevänsä. Payn vilkaisi Megamea.
"Täällä on aina pakkasta." Hän sanoi. "Vaikkakin nyt on vain muutama aste, illaksi kiristyy. Sinun pitäisi saada märät vaatteet päältäsi."
Megame nyökkäsi ja pysähtyi. Payn käänsi katseensa. Megame riisui nopeasti villapaitansa päältään ja katsoi sitten Paynia, ettei tämä varmasti tirkistelisi. Hän riisui paidat yltään, sulloi ne reppuunsa ja puki nopeasti pelkän villapaidan päälleen ja sen päälle punaisen takkinsa.
"Voimme jatkaa." Megame sanoi ja Payn nyökkäsi.
He jatkoivat matkaansa kapeaa polkua pitkin. Välillä he joutuivat loikkimaan pienten halkeamien yli ja kiertämään polulle romahtaneet kivenjärkäleet.

Oli keskipäivä ja auringon valo näkyi vain vaivolloisesti sankan sumun lävitse. Payn ja Megame saapuivat sumun rajalle ja päättivät levähtää. Payn kaivoi punamustan takkinsa sisältä pienen säkin, josta sitten kaivoi huovan esille. Hän levitti sen maahan niin tasaisesti kuin suinkaan vain kykeni kaikkien kivien ja pienten jääkokkareiden päälle.
"Sytytä tuli." Payn käskytti.
"Mitä?" Megame ihmetteli. "Eihän täällä ole puitakaan." Hän lisäsi ja katseli ympärilleen.
"Käytää magiaa." Payn vastasi. "Se ei tarvitse puita."
"Mikset sinä sytytä?" Megame puuskahti, mutta kaivoi kuitenkin vyöltään miekkansa esiin ja teki pienen viillon peukalonsa päähän.
"Koska minun vereni saattaa tulla liiankin tarpeeseen näillä seuduilla." Payn sanoi ja vilkuili huolestuneen oloisena sumuseinän lävitse.
Megame kohautti olkiaan ja loi sitten pienen, mutta lämpimän tulen heidän väliinsä. Se sulatti lumet ympäriltään ja Megame seurasi katseellaan pientä vesivanaa, joka jäätyi taas hetken päästä. Kävellessään hän ei ollut ymmärtänytkään kuinka kylmä hänellä oikeasti olikin. Payn istuutui ja kaivoi takkinsa välistä taas uuden pussin, jossa oli tällä kertaa evästä. Hän heitti Megamelle palan leipää, sekä ison palan lihaa, jonka hän kehotti paistamaan ennen syöntiä.
Megame tuikkasi lihapalan miekkansa kärkeen ja kohotti sen liekkien yläpuolelle, Payn teki samoin.
Megamekin istuutui ja hän katseli vaiteliaana lihapalansa paistumista. Hän käänsi sitä, jotta toinenkin puoli ruskistuisi. Megame haukkasi palan leipäänsä ja katsoi liekkien toisella puolella istuvaa miestä, joka ei luonnollisestikaan puhunut sanaakaan.
"Onimech katosi." Megame kuiskasi ja Payn kohotti katsettaan naista kohti. "Kun hän tappoi isäni, niin sen jälkeen hän vain katosi."
Megame katsoi kysyvästi Paynia.
"Valkoista magiaa." Payn vastasi. "Therephos megace, teleportaasi."
"Voiko hän siis liikkua paikasta toiseen noin vain?" Megame kysyi. "Voisiko hän halutessaan vain ilmestyä meidän viereemme ja tappaa meidät?"
"Ei." Payn vastasi huvittuneena. "Jokainen magia vaatii uhrauksensa. Musta- ja kielletty magia vaativat veriuhrauksen, mutta valkoinen magia vie vain voimia. Teleportaasi kuluttaa niin paljon voimia, ettei sitä kannata käyttää kuin välttämättömissä tapauksissa, se uuvuttaa niin paljon, että ihminen tarvitsee lepoa ainakin päiväksi. Lisäksi jos Onimech haluaisi tappaa meidät juuri nyt, niin hänen pitäisi tietää tarkalleen meidän nykyinen sijaintimme, ei riitä että hän ajattelee, että olisipa kivaa käydä tapaamassa Megamea ja Paynia, jotka varmastikin ovat kostoretkellään."
Megamea helpotti tuo tieto. Hän haukkaisi uuden palan leivästään.
"Megame." Payn sanoi ja nainen kohotti yllättyneenä katsettaan. "Tuo sinun lihapalasi on jo hyvä."

Syötyään he jatkoivat matkaansa. Payn taitteli huovan tarkasti ja laittoi sen siististi takaisin pussiinsa.
He olivat jo aivan sumun keskellä ja eteenpäin oli erittäin vaikeaa enää nähdä. Megame halusi ylläpitää jonkinlaista keskustelua, että tietäisi varmasti Paynin olinpaikan, jos sattuisi menettämään näkökontaktinsa tähän. Alkoi taas tuiskuttamaan lunta.
"Isäni sanoi ettei Onimech enää muista Gileania." Hän sanoi Paynille.
"Muistunmenetys on kielletyn magian varjopuolia." Payn vastasi. "Sikäli kuin niitä ei olisi tarpeeksikin."
"Mutta kuinka Gilean edes voi tietää mitään nykyisestä Onimechista, jos ei ole nähnyt tätä kahteenkymmeneen vuoteen? Kuinka hän voisi tietää kuinka Onimech tapetaan helposti?" Megame kysyi.
"Ei hän sellaista voikaan tietää." Payn myönsi. "Mutta kyllä hän Onimechin heikkoudet tuntee. Sen lisäksi hän tietää mistä Onimech pitää erityisesti."
Megame pyöräytti silmiään, hänestä matka alkoi jo tuntumaan turhalta.
"Se on hyödyllinen tieto vihollista vastaan." Payn jatkoi kuin olisi lukenut Megamen ajatukset. "Jos Onimech sattuu pitämään kukkasista, niin me viemme niitä hänelle. Hän todennäköisesti itkee onnesta ja voimme tappaa hänet. Jos taas hän inhoaa kastematoja, niin me heitämme niitä hänen niskaansa."
Megamea huvitti ajatus Onimechista, jolle tyrkätään kukkapuska käteen ja josta pomppaa esiin satoja kastematoja.
"Mutta Onimechin mieltymykset voivat olla muuttuneet aikojen saatossa." Megame huomautti.
"Niin." Payn vastasi. "Sitten meillä on ongelma."
Tuuli voimistui voimistumistaan. Lunta syöksyi jälleen vasten heidän kasvojaan. He joutuivat kulkemaan selkä kyyryssä lumen tuiverruksen vuoksi.
Kuljettuaan jonkin matkaa sumun ja lumen keskellä Megame oli kadottanut tyystin ajantajunsa, eikä edes tiennyt mihin suuntaan kulki. Olivatko he edes oikeassa suunnassa? Sitä Megame ei tiennyt. Hän yritti nähdä auringon jossain, mutta sumu oli niin tiivistä, ettei suonut valonsäettäkään lävitseen. Häntä lohdutti ainoastaan nähdä tumma hahmo kulkemassa edellään, jonka hän käsitti olevan Payn, vaikkei voinut sanoakaan sitä varmaksi.
"Mennään suojaan!" Megame huusi Paynelle. Tämä ei vastannut, eikä näyttänyt kuulevansa. Megame huusi uudestaan. Payn ei vastannut edelleenkään. Megame kirosi ja juoksi ystäväänsä kohti.
Sitten hän tunsi maan pettävän altaan. Megame tunsi tippuvansa, hän kiljaisi. Hän huomasi lumen katoavan ja se korvautui mustalla kallionseinämällä. Sitten putoaminen loppui.
Megame katsoi ympärilleen ja hän näki pelkkää mustaa. Alhaallakin oli vain painostavaa synkkyyttä. Megame tunsi käden puristuneen ranteensa ympärille. Megame katsoi ylhäälle ja näki Paynin pelastaneen hänet. Megame oli shokissa, hän ei tiennyt mitä tehdä. Hän vain vapisi ja tunsi silmiensä kostuneen. Payn kiskoi häntä ylöspäin.
"Auta vähän." Payn murahti ja Megame potki vauhtia kallionseinämistä tajuttuaan tilanteen.
"Se oli likellä." Payn huokaisi saatuaan Megamen raahattua ylös.

He löysivät lähettyviltään suojan lumimyrskyltä. Suoja oli suuri luola, jonka suuaukko olis lähes kokonaan hautautunut lumeen, joten he joutuivat ensin kaivamaan tien sinne.
"Anteeksi." Megame mutisi. "Olisi pitänyt katsoa askeleitani tarkemmin."
Payn vain pudisti päätään. Hän teki pienen viillon sormeensa ja sytytti sitten liekin lämmittämään heitä.
"Se ei ole askeleistasi kiinni." Payn sanoi. "Minä itsekin kuljin siitä, se on vain siitä kiinni, että kuinka paljon painoa sille altistetaan. Juostessa tulee enemmän voimaa ja niin myös painoa. Et voinut tietää. Koko hemmetin vuori on täynnä näitä salakavalia ansoja."
Megame nyökkäsi. Hän oli yhä pienessä paniikissa, sekä häpeissään.
Payn kulki hänen vierelleen, istuutui ja laski kätensä hänen olalleen.
"Olen minäkin astunut monesti noihin ansoihin." Payn sanoi. "Ja kerran kuulin, että Lännen kokonainen kauppamatkustajien karvavaanikin olisi tippunut jonnekin noista aukoita. On siinäkin mahtanut olla näky."
Vaikka asia olikin vakava, niin kuitenkin Megamea nauratti tuollainen ajatus. Payn hymähti iloisena.
Payn nousi taas ylös, silitti rivakasti Megamen muutenkin sotkuisia hiuksia ja kävi omalle paikalleen istumaan.
"Onko nälkä?" Payn kysyi ja ojensi takkinsa taskussa olevaa ruokapussia.
Megame pudisti päätään ja Payn laittoi pussinsa takaisin.
"Alkaa hämärtämään minä hetkenä hyvänsä." Payn sanoi ja katsoi kohti lumimyrskyä, ikäänkuin olisi nähnyt siellä kellon. "Voimme levätä jos koet sen tarpeelliseksi."
"En tarvitse lepoa." Megame vastasi hymyillen. Hän halusi näyttää rohkeammalta Paynin silmissä, eikä säikkyä joitain pieniä ansakuoppia.
"Sitten lähdemme heti kun myrsky on laantunut." Payn sanoi ja Megame vastasi nyökkäämällä.
Myrsky tuiversi vuorilla vielä noin kymmenen minuutin ajan, kunnes se alkoi pikkuhiljaa laantumaan.
He poistuivat suojastaan Megamen suureksi suruksi ja lähtivät taas nousemaan vuorta ylöpäin.
"Kuinkahan pitkään joudumme vielä ylittämään tätä?" Megame kysyi noin puolen tunnin kuluttua.
"Pari tuntia vielä, niin olemme huipulla." Payn vastasi. Megame huokaisi turhautuneena. Sumu oli niin tiheää, että hän näki vain vaivalloisesti Paynin tumman hahmon. Hän huomasi polun leveytyneen niin paljon, että siinä mahtui kävelemään useampikin ihminen vierekkäin. Sitten hän huomasi ihmetyksekseen Paynin pysähtyneen.
Sitten hän näki kaksi muutakin tummaa hahmoa jossain edessään. Sitten kolme. Lopulta neljä ja viisi.
"Voi ei." Megame huokaisi.
"Hiljaa." Payn sähähti. "Nuo ovat ninjoja, joista kerroin."
Megame yritti parhaansa mukaan pysyä hiljaa ja yritti jopa pidättää hengitystään. Hahmot lähenivät.
Myrsky yltyi taas.

Luku 7: He, jotka asuttavat Vuoria

Tuuli yltyi voimakkaammaksi joka sekunnilla ja lumi syöksyi voimakkaasti Paynia ja Megamea päin. Sumuisten Vuorten ninjat eivät näyttäneet hätkähtäväänkään voimakkaasta lumimyrskystä. Ninjat astelivat lähemmäksi heitä ja Megame kuuli kepin iskevän kiveä vasten. Hahmot pysähtyivät.
"Tunnetko tunkeilijoiden läsnäolon, Grun?" Kysyi yksi ninjoista vahvalla äänellä.
"Kyllä, johtaja Shadede." Vastasi Grun syvällä äänellä.
"He ovat suoraan edessämme, johtaja." Sanoi toinen ninja kimeällä miehen äänellä.
"Kiitos, Cerubeo." Shadede vastasi.
Pakkasesta ja lumimyräkästä huolimatta Megame tunsi hikoilevan. Hän ahdistui entisestään kun ninjat alkoivat jälleen kävellä heitä kohti. Hän huomasi Paynin edessään ottavan aseen tupestaan. Paynin miekka oli musta kuin yö ja siinä oli hopeisia riimuja, joita Megame ei ymmärtänyt.
"He aikovat taistella." Sanoi Grun. Shadede naurahti.
"Sopii yrittää." Hän vastasi.
"Me emme halua taistella kanssanne." Payn huudahti ja Megame hätkähti. Hän ei uskonut heidän enää selviävän jos Paynin puheet ninjojen voimakkuudesta pitivät paikkaansa.
"Miksi te sitten otitte aseenne esille?" Kimeä ääninen Cerubeo kysyi.
"Hiljene, Cerubeo." Shadede käskytti ja Cerubeo pyysi anteeksi.
"Koska luulimme teidän hyökkäävän." Payn vastasi.
Ninjat hiljenivät.
"Mutta emmehän me maininneet sanallakaan teidän tappamisestanne." Shadede sanoi hetken päästä. Muut ninjat myötäilivät hänen sanojaan.
Megame alkoi pelkäämään hetki hetkeltä enemmän. Sitten hän muisti ettei halunnut enää näyttää pelokkaalta.
"Olemme kuulleet teistä paljon." Megame huusi tuulen huminan kanssa kilpaa. Payn kääntyi katsomaan häntä vihoissaan. "Ja tiedämme ettette mielellänne hyväksy tunkeilijoita vuorellenne." Megame jatkoi.
"Se on totta." Shadede vastasi. "Meillä ei ole muutakaan paikkaa minne mennä, vuoristoilma on meille juuri sopiva."
Megame ajatteli miehen olevan idiootti viimeistään sillä hetkellä, kun voimakas tuulenpuuska paiskasi hänet polvilleen.
"He eivät kestä." Grun naurahti. "Aistin sen."
"Miksi te tulitte tänne, jos kerran tiedätte meistä niin paljon?" Shadede kysyi.
"Meidän täytyy ylittää tämä vuori, jotta pääsemme Länsi mantereelle." Megame sanoi ja ummisti sitten järkyttyneenä suunsa. Kuullessaan mantereen, josta heidät oltiin ajettu pois, sai aikaan vihaista liikettä ja muminaa ninjojen keskuudessa. Payn kirosi.
Samassa tuuli laantui ja vain kevyt lumisade jäi jäljelle edellisestä myrskystä. Sään laantuminen paljasti myös ninjat.
Kaikki viisi olivat hyvin laihoja miehiä, sekä noin neljänkymmenen vuoden ikäisiä. Keskimmäinen miehistä oli kaikkein vaikuttavimman näköinen, joten hänet Megame käsitti olevan Shadede, johtaja. Hänellä, kuten muillakin miehillä, oli yllään valkoinen paita, joka oli kastunut lumimyrskyjen takia. Märkä paita paljasti treenatut vatsalihakset. Jalassaan hänellä oli mustat housut, kenkiä ei - Megamen suureksi hämmästyksesi - ollut lainkaan. Hänellä oli silmillään punainen huivi, kun taas muilla oli valkoiset huivit. Kaulassaan hänellä riippui pitkä, kultainen koru. Shadedella oli harmaa, rintaan ulottuva parta. Kaikilla miehillä oli aseinaan, sekä tiennäyttäjinään, pitkät puiset kepit. Lisäksi kaikki miehet olivat kaljuja.
Äärimmäisenä vasemmalla oli joukon lyhin mies, juuri ja juuri sataseitsemänkymmen senttinen. Miehellä oli jalassaan punaiset housut ja hänellä oli pieni pukinparta. Mies kuiskasi jotain muille, mitä Megame tai Payn eivät kuulleet, mutta hänen äänensä oli kimeä. Siitä Megame päätteli miehen olevan Cerubeo.
Cerubeon vieressä oli mies, joka oli joukon pisin. Hänellä oli jalassaan harmaat housut ja hänen ihonsa oli hieman tumma. Hänellä oli lyhyt, huolimattomasti leikelty parta ja pituuden lisäksi hän oli joukon tukevin, vaikkakin kaikki olivat laihoja.
Toisella puolella Shadedea oli mies, jolla oli valkoiset housut. Megame oli hyvillään siitä, että housut eivät olleet painautuneet ihoa vasten, toisin kuin paita. Tämä mies oli kalpea ja hän muistutti jotakuinkin lumiukkoa, varsinkin kun hänellä oli lyhyt ja valkoinen parta.
Äärimmäisenä oikealla oli mies, jonka housut olivat vihreät ja hänen valkoinen huivinsa oli vinossa. Se paljasti hänen surullisen, harmaan oikean silmänsä. Tällä miehellä ei ollut partaa ollenkaan.

"Saanen esitellä meidät." Shadede julisti juhlallisesti. Hän osoitti lyhintä miestä: "Tämä tässä on Cerubeo, hänen vieressään taas Motihe." Hän siirsi pisimmän miehen edestä kättään oikealle puolelleen ja osoitti nyt lumiukkoa muistuttavaa miestä. "Tämä on Grun ja hänen vieressään on Piercol. Ja minun nimeni on Shadede."
Megame ajatteli miesten kulkevan aina samassa muodostelmassa, sillä eiväthän he voineet muuten tunnistaa itseään. Toinen vaihtoehto oli, että he aistivat toistensa läsnäolon jotenkin. Tätä vaihtoehtoa Megame piti todennäköisempänä, sillä olivathan he aistineet heidätkin.
"Minun nimeni on Payn Golbes." Payn sanoi kohteliaasti. "Ja neiti takanani on Megame Newos."
Ninjat kuiskivat keskenään.
"Oletko tosiaan yksi neljästä suuresta sotilaspäälliköstä?" Shadede kysyi ymmällään.
"Kyllä olen." Payn vastasi hivenen ylpeänä.
"Hienoa, pääsemme kostamaan." Motihe murahti.
"Kuinka?" Megame älähti.
"Yksi suuri sotilaspäällikkö tappoi viikko sitten puolet meistä." Shadede sanoi vihoissaan ja kalautti keppiään maata vasten.
"Onimech." Payn kuiskasi. "Kävikö hän täällä tappamassa ihmisiä, ennen kuin tappoi kuninkaan?"
Megamea puistatti.
"Hän on paha." Payn sanoi ninjoille. "Onimech Merec on kyllä yksi entisistä sotilaspäälliköistä, mutta hän on ajautunut kielletyn magian puolelle. Me emme ole samanlaisia."
"Niin voi olla." Shadede vastasi. "Mutta meidän vuorellemme ei silti kukaan ulkopuolinen saa tunkeutua."
"Haluamme vain päästä toiselle puolelle." Megame parahti peloissaan, juuri nyt hän viis veisasi rohkeudestaan.
"Annamme teille mahdollisuuden elää." Shadede vastasi ja Megame huokaisi helpotuksesta. Mutta sitten Shadede jatkoi. "Teidän täytyy vain kääntyä takaisin, niin emme tapa teitä."
"Mutta kuten neiti sanoi, niin meidän täytyy päästä toiselle puolelle." Payn sanoi ja samassa iski miekallaan Piercolia kohti, joka oli häntä lähimpänä.
Paynin yllätykseksi Piercol oli kuitenkin vaistonnut hänen hyökkäyksensä ja iski keppinsä puolustukseksi miekan eteen. Keppi sai syvän viillon, muttei katkennut.
"Tappakaa." Shadede sanoi.
"Ole varovainen." Payn kuiskasi Megamelle, joka kaivoi hohtavan miekkansa esille.
Ninjat piirittivät heidät ja heidän mitäännäkemättömät kasvonsa olivat heitä kohti.
"Kuinka he vaistoavat meidät?" Megame kuiskasi kauhuissaan ja seurasi katseellaan Grunia, joka yritti hiipiä hänen selkänsä taakse.
"Kuten sanoin, niin heidän muut vaistonsa ovat erittäin herkät, kun silmät ovat pettäneet. Mahdollisesti he haistavat meidät, tai sitten kuulevat hengityksemme." Payn kuiskasi takaisin.
Megame huomasi pelon valtaavan hänen mielensä.

Payn ja Megame seisoivat selkä selkää vasten ja seurasivat katseillaan ympärillään pyöriviä viittä ninjaa. Sitten Megame kuuli oikealta puoleltaan askeleen, kun Motihe astui heitä kohti, valmiina iskemään aseellaan.
Megame torjui välittömästi hyökkäyksen ja yritti saada sen jälkeen miekallaan iskettyä Motihea polveen. Ninja kuitenkin väisti hyökkäyksen loikkaamalla taaksepäin.
Paynin vasemmalta puolelta yritti hyökätä Cerubeo. Pieneksi mieheksi Cerubeo heilautti hurjalla voimalla keppiään, mutta Payn sai sen kuitenkin torjuttua helposti, vaikkakin horjahti hieman. Sitten hänen vasemmalta puoleltaan hyökkäsi Grun, joka yritti tökätä kepillään Paynia kylkeen. Payn sai potkaistua keppiä niin, että Grun horjahti takaisin taaksepäin. Payn kiskoi miekkaansa kaikella voimallaan alaspäin ja sai katkaistua Cerubeon aseen. Cerubeo kirosi ja perääntyi. Motihe hyökkäsi uudelleen Megamen kimppuun ja iski pystysuoraan Megamea kohti. Megame ei olisi mitenkään kyennyt torjumaan sitä, joten hän joutui väistämään sen loikkaamalla eteenpäin. Hän irtaantui Paynista ja heidän puolustusmuodostelmansa rikkoontui. Sitten Megame huomasi silmäkulmastaan Shadeden hyökkäävän. Shadede löi rivakasti kepillään Megamea leukaan. Payn kirosi kuullessaan kovan kolauksen, Megamen kiljaisun ja velton kehon iskeytyvän lumeen.
Hän oli siis yksin viittä ihmistä vastaan. Ihmisiä, joiden väitettiin olevan taistelijoiden parhaimmistoa.
Payn kierrähti ympäri miekka ojossa. Ninjat perääntyivät vaistoessaan miekan liikkeen. Payn huomasi vain vilaukselta tajuttoman Megamen, kun jo joutui torjumaan takaansa tulleen Grunin hyökkäyksen. Seuraavaksi Shadede loikkasi häntä kohti hänen takanaan, Payn pyörähti jälleen ympäri, sai torjuttua hyökkäyksen vaivalloisesti ja potkaisi ninjojen johtajaa rintaan. Tämä hoiperteli taaksepäin ja kaatui.
"Megame." Payn murahti. "Nyt olisi korkea aika herätä."
Hän torjui sivulta hyökkäävän Cerubeon liikkeen. Cerubeo huitoi vimmatusti kahdella keppinsä puolikkailla, mutta Payn sai kuin saikin liikkeen torjuttua miekallaan. Hän yritti saada nopealla tökkäisyllä iskettyä Cerubeoa kaulaan, mutta tämä pääsi perääntymään.
Piercol, joka oli aluksi pysytellyt taka-alalla, hyökkäsi sivulta. Payn väisti pystysuoran lyönnin, yritti potkaista vastustajaansa selkään, mutta tämä väisti sivulle ja sai iskettyä Paynia kivuliaasti oikeaan käteen. Payn murahti ja oli vähällä menettää otteensa miekastaan.
Payn huitaisi raivokkaasti Piercolia kohti, mutta tämä loikkasi taaksepäin voltilla ja laskeutui kauemmas polvilleen.
Cerubeo yritti osua Paynia hyppypotkulla, mutta tämä sai viime tipassa väistettyä keuhkoihinsa kohdistuvan liikkeen.
Sitten Cerubeo rääkäisi kauhuissaan. Megame oli vironnut ja taikonut tätä kohti tulitaian. Tulitaika oli sytyttänyt Cerubeon housut tuleen ja nyt ninja kierähti paniikissa maahan. Payn potkaisi Cerubeon tajuttomaksi ja väisti Motihen raa'an vaakasuoran iskun.
"Käytättekö te pelkurit magiaa?" Shadede ivasi ja nousi seisomaan.
"Taistelussa kaikki on sallittua." Payn vastasi ja yritti iskeä Motihea kylkeen, joka kuitenkin perääntyi ripeästi ja näin ollen väisti hyökkäyksen.
Megame nousi ripeästi pystyyn ja yritti huitaista maasta noussutta Shadedea miekallaan kaulaan, mutta Shadede kuitenkin onnistui taittamaan selkänsä niin akrobaattisesti, että Megamen hyökkäys meni ohitse.
Shadede suoristi selkänsä, huitaisi Megamea kepillään, mutta Megame sai sen liikkeen väistettyä kyyristymällä. Hän huomasi Grunin syöksyvän häntä kohti. Megame kierrähti turvaan ja Grunin isku kalahti hänen viereensä.
Payn kierrähti ympäri ja sai iskettyä miekallaan Grunin käsivarteen syvän haavan. Grun rääkäisi ja kaatui kyljelleen lumihankeen.
Nyt ninjat lopettivat silmittömän hyökkäyksensä. Megame ja Payn palasivat puolustusmuodostelmaansa. Paynin edessä olivat Shadede ja Piercol, Megamen edessä taas Motihe. Cerubeo makasi yhä tajuttomana Paynin oikealla puolella, Grun taas oli paennut Motihen taakse turvaan.
Megame ei tuntenut itseään enää niin pelokkaaksi, vaikka olikin saanut kovan täräyksen leukaansa. Hän kuitenkin uskoi heidän olevan vahvoilla.

Shadede ja Piercol yrittivät yllättää Paynin tökkäämällä kepeillään tätä molempiin keuhkoihin. Payn kuitenkin osoitti omaa akrobaattisuuttaan loikkaamalla keppien päälle. Hän siirsi toisenkin jalkansa Shadeden kepille, jolloin kepin toinen pää mätkähti maahan Paynin painosta. Payn juoksi ohutta keppiä pitkin, iski mustalla miekallaan kohti ninjojen johtajan kasvoja, mutta tämä sai väistettyä laskemalla ainoasta aseestaan irti ja hyppäämällä sivulle. Payn ponnahti Piercolia kohti ja potkaisi tätä kasvoille, jolloin tämäkin menetti tajuntansa.
Motihe huitoi kepillään vimmatusti Megamea. Megame keskittyi tarkasti torjumaan hyökkäykset, eikä päästänyt yhtäkään läpi.
Sitten Motihe huitaisi ohi, jolloin Megame yritti viiltää Motihea käsivarteen. Hänen vastustajansa perääntyi, yritti iskeä sivulta, mutta Megame väisti sen kyyristymällä ja potkaisemalla Motihea polveen.
Motihe horjahti, Megame nousi ylös ja huitaisi uudelleen miekallaan. Se isku osui hänen vastustajaansa kasvoille. Motihen poskeen tuli useamman sentin pituinen haava ja veri roiskahti lumihangelle. Motihe rääkäisi ja kaatui selälleen.
Grun loikkasi ylös ja huitaisi Megamea reiteen kepillään. Megame kiljaisi.
Sitten Payn taikoi tulitaian ja Grun lensi iskun voimasta rääkäisten taaksepäin ja katosi suuren lumikinoksen sisään.
"Oletteko te kunnossa?" Shadede kysyi hädissään. "En vaistoa läsnäoloanne."
"Johtaja." Motihe kuiskasi tuskissaan maassa. "Auta."
Cerubeo alkoi virkoamaan, mutta Payn potkaisi hänet uudelleen tajuttomaksi.
Shadede kirosi, pyöräytti keppiään ja iski sillä salamannopeasti Paynia kohti, joka kuitenkin sai väistettyä hyökkäyksen.
"Vahdi noita neljää." Payn huudahti Megamelle. "Jätä tämä minun huolekseni."
"Hyvä on." Megame vastasi ja väistyi Paynin tieltä, joka joutui torjumaan hurjasti huitovan Shadeden hyökkäyksiä.
Megame huomasi Piercolin, Cerubeon ja Grunin olevan poissa pelistä pitkäksi aikaa, joten hän iski jalkansa Motihen kaulalle, joka oli ainoa tajuissaan oleva Shadeden lisäksi, ja käski tätä olla liikkumatta. Motihe totteli mukisematta.
Payn joutui tyytymään torjumaan Shadeden hyökkäyksiä, joka oli ilmiselvästi raivoissaan. Ilmeisesti hän oli tottunut siihen, että he voittavat vastustajansa muutamissa sekunneissa.
Shadede huitaisi kepillään Paynin kasvoja kohti, joka torjui iskun helposti. Sitten hän iski kepin toisella päällä kohti Paynin jalkoja ja sitä Payn ei kerennyt enää torjumaan. Isku osui kivuliaasti hänen oikeaan polveensa ja hän kaatui polvilleen. Ninjojen johtaja iski vielä nopean iskun Paynin kasvoille, jolloin tämä kaatui kokonaan lumeen.
Megame olisi halunnut rientää auttamaan ystäväänsä, mutta pelkäsi Motihen hyökkäävän silloin. Hän ei voinut kuin katsoa surkeana Paynin kohtaloa.
"Vaistoan sinun pelkosi." Shadede sähisi Paynille, joka kompuroi vaivalloisesti polvilleen. "Sinä pelkäät." Hän lisäsi.
"Vaistosi siis pettivät sinut." Payn murahti. Megame huomasi Paynin vasemman käden hihan palavan. "Minä en pelkää."

Kenties luku per päivä onkin hanurista tekaistu idea. Mutta kuitenkin sain juonta eteenpäin.
Tässä vielä kahdeksas luku, hauskaa viikonloppua kaikille.

---

Luku 8: Tulinyrkki

Payn nousi huohottaen seisomaan ja liekit nuolivat jo hänen vasenta käsivarttaan. Hän katsoi tuimana ruskeilla silmillään ninjojen johtajaa kohti, joka pelokkaasta ilmeestään päätellen vaistosi jotain suurta olevan tapahtumassa.
Megame tuijotti ällistyneenä Paynia. Motihe yritti hivuttautua poispäin hänestä, mutta hän painoi jalkaansa entistäkin lujemmin Motihen kaulaa vasten ja tämä ulvahti kivusta.
"Et pelkää?" Shadede kysyi pää kallellaan. "Etkö pelkää kuolemaa?"
"Miksi pitäisi pelätä mitään sellaista, joka on väistämätöntä?" Payn tokaisi ja nyt hänen vasemman kätensä liekkien sekaan ilmestyi salamointia.
"Mikä on tuo, jonka minä vaistoan?" Shadede kysyi ääni pelosta värähdellen.
"Kuolema." Payn vastasi ja iski kätensä ninjojen johtajaa kohti.
Verta lensi litroittain lumihangelle. Veren sekaan lensi myös jotain muuta, mikä Megamen mielestä näytti kuvottavasti sisäelimiltä.
Payn oli iskenyt vasemman kätensä Shadeden kehon lävitse.
Shadede tunnusteli kauhuissaan Paynin kättä, joka oli iskeytynyt hänen kylkiluidensa alapuolelta hänen lävitseen. Ääntäkään hän ei päästänyt. Hän ei huutanut, eikä ähkinyt kivusta.
Payn veti kätensä pois Shadeden kehosta, jolloin tämä kaatui vavisten polvilleen.
"Johtaja?" Motihe kysyi kauhuissaan. Hän oli ilmeisesti vaistonnut johtajansa elinvoiman heikkenevän. Megame laski jalkansa Motihen kaulalta ja riensi Paynin luokse.
"Pysy kaukana, Megame." Payn kuiskasi ja Megame seisahtui järkyttyneenä.
Payn katsoi säälivästi Shadedea, jonka punaisen huivin alta norui yksi, pieni kyynel.
"Halusimme vain paikan elää." Hän kuiskasi. Sitten hän kaatui kasvoilleen maahan ja veri värjäsi lumen.

Motihe kompuroi polvilleen ja käänteli päätään, kuin yrittäisi nähdä jotain. Hän ryömi eteenpäin maata tunnustellen ja löysi hetken päästä Shadeden käden.
"Johtaja?" Motihe kysyi surullisena. Shadede ei vastannut.
"Miksi?" Motihe kuiskasi ja käänsi kasvonsa taivasta kohti. "Miksi johtajamme tapettiin?"
Payn pudisti päätään ja oli juuri vetämässä vasemman kätensä takaisin hihan sisään, kun Megame tarttui hänen käsivarteensa. Hän katsahti Paynin kättä ja säpsähti.
Käsi oltiin ilmeisesti katkaistu joskus hänen ranteestaan, sillä se oli ranteesta lähtien täysin metallinen. Metallinen käsi oli jatkuvasti nyrkissä ja sen rystysten kohdilla oli pieniä aukkoja, joista virtasi pieni määrä mustaa, sumunkaltaista ilmaa.
Payn repi itsensä irti Megamen otteesta ja piilotti kätensä takaisin hihaansa.
"Tule." Payn murahti ja käänsi selkänsä Megamelle. "Lähdetään."
Payn lähti kävelemään polkua pitkin. Megame ei uskaltanut vastata vaan lähti seuraamaan ystäväänsä, jonka käden mysteeri oli paljastunut.
Megame ei ollut taistelun aikana, eikä sen jälkeenkään kiinnittänyt huomiota siihen, että sumua ei ollut juuri lainkaan sillä aukealla, minne Sumuisten Vuorten ninjat saapuivat.
Mitä pidemmälle he jälleen kapenevaa polkua etenivät, niin sitä tiheämmäksi sumu alkoi taas käymään. Tuulikin alkoi jälleen voimistua.
Megame huomasi hieman kauempana polun alkavan kulkevan alaspäin, he olisivat pian ylittäneet Vuorien puolenvälin. Hän riensi ystävänsä vierelle kun polku sen vielä salli. Hän tarrautui Paynin oikeaan käteen kiinni ja kuiskasi: "minä en pelkää sitä."

****

Hieman kauempana pääpolusta kulki toinen, hyvin kapea tie, jota tuskin pystyi edes poluksi kutsumaankaan. Siellä, täydellisen tiheän sumun keskellä kulki kolme miestä.
Miehillä oli yllään mustat, polviin ulottuvat takit, joiden selässä oli jättimäinen, kultainen risti, jota kiersi kultainen käärme. Hihojen reunoja, sekä kaapujen helmaa kiersi kultaiset nauhat. Jaloissaan heillä oli tuhkanharmaat housut ja mustat kengät. Kahdella miehellä oli huppu päänsä peittona, mutta miehellä, joka kulki keskellä, ei sitä ollut. Hänellä oli niskaan ulottuvat, tulipunaiset hiukset, jotka liehuivat voimistuvan tuulen mukana kuin liekit. Hänellä oli kapeat kasvot, sekä ruskeat silmät.
Miehet kulkivat polun kapeuden vuoksi jonossa. Etummainen mies oli kaikkein pisin, todennäköisesti noin satayhdeksänkymmentä senttinen ja hän oli lisäksi lihaksikas. Kukaan miehistä ei käyttänyt käsineitä ja se paljasti etummaisen miehen ihon, joka oli purppuran ja sinisen yhdistelmää.
Taimmainen mies oli keskimmäistä hieman pidempi ja hän piti käsiään hihojen suojassa.
He saapuivat aukealle, jossa oltiin noin kymmenisen minuuttia sitten taisteltu ja huomasivat suuren määrän verta.
"Taistelu." Kookkain mies sanoi naurahtaen. Hänen äänensä oli pelottavan kimeä.
"Huomaatko sitä?" Tulipunahiuksinen mies kysyi hieman tympääntyneeseen äänensävyyn. Kookas mies pudisti päätään.
"Sitä ei ole täällä." Hän sanoi. "Se on poissa. On ollut jo noin viikon. Sen lemu leijailee yhä näillä vuorilla."
"Turha reissu siis?" Mies, jonka kädet olivat hihojen sisällä, kysyi kylmällä äänellä.
"En usko, Sherame." Kookas mies sanoi. "Tuolla näkyy ihmisiä."
Hän osoitti edessään näkyviä neljää hahmoa, jotka olivat polvistuneet yhden maassa makaavan hahmon vierelle.
"Saanko tappaa ne, jos ne eivät kerro vastauksia suosiolla?" Punahiuksinen mies innostui.
"Hillitse mielesi, Fireol." Sherame vastasi kylmästi ja lähti kulkemaan edeltä hahmoja kohti.

"Lisää tunkeilijoita?" Grun ihmetteli. He olivat kaikki hetki sitten palanneet tajuihinsa ja olivat heti tajunneet johtajansa kuolleen.
Piercol nousi ylös ja kuulosteli askeleita, jotka lähenivät.
"He ovat täällä."
Kolme mustakultakaapuista miestä saapuivat neljän ninjan luokse.
"Olen kuullut noista." Kookkain miehistä hörähti. "Sumuisten Vuorten ninjoiksi kutsutaan."
"Kuulemani mukaan kovia taistelijoita." Punahiuksinen Fireol sanoi ja hymyili kierosti. Hän tavoitteli selässään roikkuvaa miekkaa, jossa oli molemmissa päissä terät.
"Ei nyt." Sherame sanoi.
Hän käveli Piercolin eteen ja kumarsi kevyesti.
"Minne eläinjumala on viety?" Hän kysyi.
Piercol puristi pelokkaana aseena käyttämäänsä keppiään. Hän vaistosi suuren voiman, tappavan voiman tuosta miehestä.
"Mikä eläinjumala?" Piercol kysyi.
"Älä viitsi pelleillä." Kookas mies puuskahti ärtyneenä.
"Hiljene, Alvar." Sherame tokaisi kylmään, mutta käskevään äänensävyyn. "Täällä oli noin viikko sitten eläinjumala, kätkettynä aseeseen. Minne ase on viety?" Hän jatkoi sitten, osoittaen sanansa Piercolille, joka pudisti päätään tietämättömästi.
"Täällä kävi noin viikko sitten mies, joka ilmoitti olevansa yksi neljästä suuresta sotilaspäälliköstä." Kertoi Cerubeo. "Hän tappoi puolet meistä. Kenties hän vei yhden meidän aseistamme mukanaan."
"Ja kuka tappoi hänet?" Sherame kysyi nyökäten Shadedeen päin, vaikka tiesikin ninjojen olevan sokeita. Hän katsoi kiinnostuneena Shadeden kehossa olevaa, nyrkin kokoista reikää.
"Toinen sotilaspäällikkö." Grun tuhahti. "Emmekä tarvitse enempää harmeja. Häipykää!" Hän nousi ylös ja osoitti kepillään vihoissaan Sheramea kohti.
"Ei tarvitse menettää malttiaan." Sherame sanoi kylmästi.
"Häipykää!" Grun huudahti ja heilautti keppiään tunkeilijaa kohti.
Jälleen veri roiskui.
Grun kaatui kuolleena maahan.
Silmän räpäyksessä Sherame oli vetänyt hopeisen miekkansa esille ja viiltänyt sillä Grunin kehon lävitse.
Muut ninjat pakenivat ryömien paikalta. Fireol katsoi heidän peräänsä pahansuovasti.
"Onimech on siis käynyt täällä." Sherame tuumi. "Samalla matkaa kun kävi kuninkaankin tappamassa."
"Jos näemme hänet, niin saammehan tappaa?" Fireol kysyi toivekkaana.
Sherame hymähti.
"Siitä johtajamme olisi mielissään."
Sherame laittoi miekan takaisin tuppeensa.
"Tulkaa, meidän pitää olla aamuksi Crystissä." Hän sanoi ja kolme miestä jatkoivat matkaansa Sumuisia Vuoria alaspäin.

****

Payn ja Megame olivat pysähtyneet jälleen. He olivat sytyttäneet tulen erään kuusen juurelle. He olivat enää noin puolen tunnin kävelymatkan päässä ja Megame huomasi heidän pysähdyspaikkansa olevan ainoa seutu Vuorilla, jossa kasvoi puita. Puita oli vain muutamia ja ne kasvoivat erillä toisistaan. Tuuli oli jälleen laantunut, mutta sumu ei olisi voinut olla tiheämpää. Lisäksi oli niin pimeää, että Megame käsitti yön saapuneen.
"Menetin vasemman käteni Verisessä Sodassa." Payn kertoi haikeana Megamen kysyttyä sitä. Payn ei ollut enää vihoissaan mistään ja olikin pyytänyt käytöstään naiselta anteeksi.
"Olin kuolla verenhuokkaan kun pääsin Pohjoiseen. Tietämättäni olin kulkenut Crystiin vievältä tieltä pois ja löysinkin itseni Trynelistä."
"Mustien maagikoiden kaupungista?" Megame varmisti ja Payn nyökkäsi.
"Mustat maagit olivat kiitollisia meille sotilaspäälliköille, sillä emme käyttäneet heitä sodassamme. He rakensivat minulle tämän proteesin." Payn heilautti vasempaa kättään, jonka piti jälleen visusti piilossa hihassaan.
"He kyllästivät tämän metallisen kädenkorvikkeen mustalla magialla ja sen ansiosta, tai juuri sen takia, olen kykenevä käyttämään elementillistä hyökkäystä, jonka näitkin aikaisemmin, ilman veriuhrausta."
Megame nyökkäsi mietteliäänä. Hän halusi tietää lisää, muttei halunnut vaikuttaa liian töykeältä.
"Mitä enemmän olen sitä käyttänyt, niin sitä enemmän se kuluttaa minun voimiani. Nykyään vain hätätapauksissa hyödynnän sen voimia." Payn jatkoi ja huokaisi raskaasti. "Se tuntui siunaukselta, kunnes ihmiset näkivät sen voimat. Nyt se on enemmänkin kirous. Kuvittelin pystyväni puolustamaan ystäviäni tällä, mutta sen sijaan karkoitinkin ne."
"Isääni et karkoittanut." Megame vastasi. "Etkä minuakaan." Hän lisäsi hymyillen.
Payn nyökkäsi. Hän katsoi taakseen.
"Olemme lähellä." Hän sanoi. "Ei meidän kannata yöpyä täällä, yöpykäämme Seegothissa."
Megamelle se sopi mainiosti, vaikka häntä väsyttikin hyvin paljon.
Hän katsahti tulosuuntaan.
"Ne eivät vaikuttaneet niin voimakkailta kuin kuvittelin." Megame sanoi ja kosketti kipeää leukaansa, johon oli levinnyt mustelma. "Ninjat siis."
"Niin." Payn myönsi. "Kenties ne olivat parhaimmillaan kaikkien ollessa elossa, nyt Onimech oli tappanut puolet heistä."
"Miksiköhän?" Megame ajatteli ääneen, mutta Payn ei kyennyt siihen vastaamaan.
He katsoivat liekkien lepatusta edessään. Se lämmitti heidän kasvojaan ja Megame tunsi olevansa entistä unisempi.
"Miksi emme kysy Oraakkelilta Onimechin olinpaikkaa?" Megame kysyi ja yritti kysymyksellään karistaa unen silmistään.
Payn nousi seisomaan, valmiina lähtemään.
"Koska Onimech saattaa vaihtaa piilopaikkaansa päivittäin. Se on hyvin todennäköistä." Payn vastasi. "Oraakkeli saattaa tietää hänen olinpaikkansa, mutta saapuessamme sinne tulemme todennäköisesti huomaamaan, että hän on poistunutkin piilopaikastaan jo pari päivää sitten. Joutuisimme uudestaan palaamaan Oraakkelin luokse ja sama asia toistuisi. Parasta olisi antaa hänen löytää meidät."
Megame nyökkäsi ja mietti, että näinköhän hän selviäisi takaisin Crystiin kahdessa vuodessa, jos joutuisi leikkimään isänsä tappajan kanssa kissa ja hiiri leikkiä.
Hänkin nousi ylös, sammutti lumella tulen ja he jatkoivat matkaansa kohti Seegothin sotilaskaupunkia.
Taivas synkkeni entisestään, mutta sumu hälveni. Pian Megame huomasi ilokseen kapean polun päättyvän. Hän tunsi kuinka lumi ei enää painunut hänen askeleidensa alla, vaan lumi oli korvautunut kivillä. Hänen edessään oli suuri aukea. He olivat saapuneet viimeinkin Länteen.
Se, mitä he näkivät, oli kuin karua aroa. Ruohikkoa oli laikuittain siellä täällä ja pensaita sekä puita kasvoi vain harvakseltaan.
"Mitä pidemmälle edetään, niin sitä kauniimmaksi tämä muuttuu." Payn selitti.
Megame ei välittänyt luonnon karusta ulkonäöstä, hän oli vain hyvillään päästessään kylmyydestä pois, vaikkakaan yöaikaan Lännessä ei ollut erityisen lämmintä. Lisäksi he olivat vielä Sumuisten Vuoren tuntumassa ja sieltä puhalsi kylmä tuuli heidän selkäänsä.
"Lähdetään." Payn sanoi. "Mutta ollaan varovaisia, täällä liikkuu yöaikaan paljon villieläimiä."
"Kuinka kaukana Seegoth on?" Megame kysyi heidän kävellessään.
"Näemme kaupungin muurit aivan pian." Payn vastasi.
Toden totta, ilokseen Megame huomasi jo pian hieman kauempana kohoavan Seegothin korkeat muurit. Hän halusi juosta sinne, jos ei vain olisi ollut liian väsynyt.
"Pian pääsemme lepäämään." Megame ajatteli väsyneenä, mutta onnellisena.
Sumuisten Vuorten ylitys oli jättänyt arpensa, mutta niistä hän ei suostunut enää välittämään.

He saapuivat pian kaupungin porteille, jotka olivat monta kertaa suuremmat kuin Crystin portit. Portteja vartioi kaksi vartijaa, joilla oli yllään verenpunaiset haarniskat ja niiden rintapanssarissa oli kullattuina Seegothin vaakuna: miekka ja kilpi.
"Iltaa." Payn sanoi kohteliaasti heidän saapuessaan kuulomatkan päähän vartijoista, jotka säpsähtivät. Megame ajatteli heidän torkahtaneen vartiointipaikallaan, mikä oli ainakin Crystissä rankaistava teko.
"Keitä olette?" Oikeanpuolimmainen vartija, joka oli vartaloltaan vartiotoveriaan huomattavasti tukevampi, kysyi haukoitellen.
"Olemme väsyneitä matkalaisia." Payn vastasi. "Tarvitsemme leposijan."
Hoikempi vartija silmäili epäilevästi Megamea ja Paynia. Sitten hänen silmänsä laajenivat ihmetyksestä.
"Ettekös te olekin yksi neljästä suuresta sotilaspäälliköistä?" Hän kysyi. "Payn Globes?"
"Kyllä, olen hän." Payn vastasi, mutta hänen äänessään ei enää ollut ylpeyttä, sillä viimeksi hänen vastatessaan myöntävästi he saivat ninjojen vihat niskoilleen.
"Todellako?" Tukevampi vartija kysyi hämmästellen.
"On kunnia saada teidät kaupunkimme vieraaksi, suuri taistelujohtaja!" Hoikempi vartioista hihkaisi. Payn hymähti tyytyväisenä.
Vartijat aukaisivat portit.
"Voitte pysyä täällä niin pitkään kuin haluatte." Tukevampi vartija sanoi ja kumarsi kevyesti.
"Kiitos." Payn vastasi. "Mutta aikomuksenamme on vain yöpyä. Missä täällä on lähin majatalo?"
Hoikempi vartija osoitti pitkän, kivisen kadun päähän, joka näkyi avautuvien porttien raosta.
"Kävelette vain tuota tietä eteenpäin. Tie tulee haarautumaan kolmeen suuntaan, oikealla puolella on Jonsherin majatalo."
"Kiitän." Payn vastasi.
Porttien avauduttua he jatkoivat matkaansa vartijan osoittamaan suuntaan. Megame hämmästeli erilaisia rakennuksia, joita ei tosin yön pimeydessä kovin hyvin hahmottanut.
Vaikka kaupunki oli Crystiä hieman pienempi, niin se näytti silti Megamen silmissä jättimäiseltä.
"Suuri taistelujohtaja?" Megame kysyi hetken päästä Paynilta.
"Verisen Sodan jälkeen koulutin täällä taistelijoita." Payn hymähti. "En varmaankaan muistanut mainita?"
Megame ravisti päätään.
"Olin kouluttajana kolme vuotta, kunnes kyllästyin ja palasin takaisin Crystiin. Minut muistetaan täällä suurena taistelujohtajana." Payn jatkoi.
He saapuivat piakkoin suuren majatalon eteen. Oven yläpuolella oli suuri kyltti, jossa luki "Jonsher".
"Olemme perillä." Payn sanoi ja he astuivat sisälle pariovista.
Majatalon aula oli suuri ja se oltiin koristeltu kauniisti, vaikkakin sota tuntui olevan mieluisa aihe siellä; vanhoja haarniskoja seisoi tyhjänä ovien molemmin puolin, seinillä oli kilpiä, miekkoja, sekä taisteluaiheisia tauluja. Heidän oikealla puolellaan oli pitkä, tamminen tiski, jonka toisella puolella oli nuori nainen. Naisella oli lyhyet, vaaleat hiukset ja hän oli hieman tukeva. Hänellä oli yllään valkoinen paita, sekä punainen hame.
"Tervetuloa Jonsherin majataloon." Nainen sanoi ja hymyili kohteliaasti. Hän vilkuili suurilla sinisillä silmillään tulijoita. "Olette myöhään liikkeellä."
"Niin olemme." Payn vastasi, kaivoi takkinsa sisältä mustan nahkapussin ja ojensi sieltä muutaman kultakolikon, joihin oli pinttynyt hieman tummia tahroja.
"Kaksi huonetta yhdeksi yöksi."
Nainen nyökkäsi, tarkisti edessään olevasta, suuresta kirjasta vapaat huoneet ja ojensi sitten takanaan olevasta kaapista kaksi avainta.
"Huoneet 19 ja 20 ovat vapaina, ne löytyvät toisesta kerroksesta, kääntykää portaista vasemmalle." Nainen sanoi ojentaessaan avaimet Paynille ja ottaessaan rahat vastaan.
Megame ja Payn kiittivät ja kävelivät puiset, narisevat rappuset yläkertaan ja saapuivat kapeaan ja koruttomaan aulaan, jonka seinät olivat maalaamatonta puuta. He kävelivät käytävän perälle, kunnes saapuivat huoneidensa ovien eteen. Payn ojensi Megamelle huoneen numeron 19 avaimet.
"Kello on jo paljon. Nuku vain niin pitkään kuin suinkin haluat, herätän sinut päivälliseksi." Payn sanoi Megamelle, jonka jälkeen he toivottivat toisilleen hyvät yöt.
Megame astui vaaleaan huoneeseen, jossa oli yhden hengen sänky, pieni vaatekaappi, sekä muutamia lipastoja. Sänky oltiin pedattu siististi ja sen peitteet olivat punaiset. Sänkyä vastapäisellä seinällä oli vain yksi taulu, joka esitti vanhaa, mustapartaista miestä. Miehellä oli vihreät, tuimat silmät ja vanhuuden uurtamat kasvot. Maalauksen alapuolella oli kultainen kyltti, jossa luki mustalla tekstillä: "Kolmas kuningas Hulger Moneta."
Megamea puistatti kuvan miehen tuima katse ja hän meni sänkyynsä niin, että veti peiton kasvojensa eteen.
Hän nukahti nopeasti ja näki mukavan unen, josta aamulla ei muistaisi yhtään mitään.

Olipahan taas lukemista kerrakseen näitä uusia lukuja lukiessa.

Repesin jostain syystä pahasti näille ninjoille kun eivät moiset ole yleensä missään fantasiaeepoksissa pomppineet, mutta onpahan ainakin jotain erikoista lisättynä tähän sinun teokseesi näiden perinteisten lohikäärmeiden mustien magioiden ja muitten vastaavien lisäksi. Kerronta on ollut joka luvussa mielyttävää ja tarinakin edelleen kiinnostaa, sekä asioiden kuvaus on edelleenkin hyvää laatua. Olen kuitenkin myös itse aavistuksen verran kateellinen tälle teokselle siinä kun tämä saa peräti muutaman päivän sisään hetkessä useita lukuja, kun taas itselläni menee hitaan tahdin takia useimmiten kuukausikin ennen kuin saan omiin raapustuksiini jatkoa.

Yhä tietenkin olen seurailemassa tämän tarinan edistymistä eteenpäin jatkossa, hyvää laatua.

Giganttiset kiitokset kommentista. Näitä lisää.
Livenä olen saanut kuulla pientä vinoilua tarinastani. Nähtävästi kaikkia ei miellytä perinteikkäästä fantasiasta poikkeaminen. Mutta kyllä tämmöiset positiiviset palautteet aina mieltä piristävät.

Mitä tulee nyt näihin Sumuisten Vuorten ninjoihin, niin alunperin käytin niitä jossain toisessa tarinassa, jota en koskaan tosin edes päässyt kirjoittamaan. Jotenkin kuitenkin kutkutti käyttää niitä tässä.
Harmikseni huomasin jälkikäteen, että ei ne nyt niin sokeilta vaikuta, mutta tuskin se ketään haittaa.
Ainoat ninjailut taitavat olla takaperinvoltti, sekä jotkin helvetin akrobaatti-temput, joten eikai ne nyt niin ninjoja olleetkaan... Tosin Sumuisten Vuorten soturit olisivat kuullostaneet vieläkin typerämmiltä.

Nyt olen itse kirjoittamassa lukua 18, mutta jostain syystä se on jämähtänyt kohdilleen. En oikein keksi seuraavaa käännettä siihen. Sen kun saisin alta, niin pääsen kirjoittamaan eteenpäin 2-3 luvun verran, kunnes tulee taas stoppi - en ole vielä suunnitellut tarinaa niin pitkälle. Tänään pitää siis istuutua suunnittelupöydän ääreen, mutta jatkoa tulee. Se on varma.

Joo, sitten on vuorossa luku 9. Tämän jälkeen seuraa luku 10, jossa pyrin antamaan pohjaa eräälle hahmolle. Kyseinen luku on siis omistettu pelkästään yhdelle ja ainoalle hahmolle, sekä hänen menneisyydelleen (näitä tulee jatkossa enemmänkin).
Tai jotain. Nyt siis seuraava tsäpteri:

---

Luku 9: Seegothin sotilaskaupunki

Oveen koputettiin ja Megame havahtui välittömästi unestaan. Hän tuijotti huoneen kattoa hetken, ennen kuin tajusi nousta ylös ja mennä avaamaan oven.
"Huomenta." Megame haukoitteli nähdessään Paynin oven takana. Payn oli jo täysissä pukeissa ja Megame ajatteli tämän varmaan nukkuvankin takki päällään. Toisaalta hän ei itsekään ollut jaksanut riisuutua.
"Itse asiassa nyt on päivä." Payn vastasi. "Joten pitäisi kai sanoa päivää."
Megame vilkaisi olkansa yli ikkunaan, joka oli hieman tahrainen. Aurinko paistoi taivaalta kirkkaana, eikä hän ollut tajunnut yhtään mitään.
"Taisin nukkua aika pitkään." Hän sanoi hymyillen ja hieroi silmiään.
Payn nyökkäsi.
"On päivällisen aika." Payn sanoi. "Itse heräsin kaksi tuntia sitten ja kävin varaamassa meille hevoset."
"Hevoset?" Megame toisti.
"Länsi ei ole yhtä turvallinen manner kuin Pohjoinen, joten kannattaa pyrkiä liikkumaan mahdollisimman nopeasti. Lisäksi hevosilla säästämme aikaa." Payn selitti.
Megame nyökkäsi ja hieraisi uudestaan silmiään.
"Tule, lähdetään syömään." Payn sanoi. Megame sulki oven lähtiessään ja käveli Paynin perässä alakertaan.
"Kiitoksia yösijasta." Payn sanoi ojentaessaan avaimia takaisin naiselle.
"Tulkaa koska tahansa uudelleen." Nainen sanoi hymyillen ja kumarsi kevyesti vierailijoille.
"Näkemiin." Megame huikkasi ovelta naiselle vilkuttaen.
Megame seurasi Paynia ja he kulkivat eteenpäin jonkin matkaa, kunnes kääntyivät oikealle. He jatkoivat vielä muutaman minuutin kulkuaan, kunnes saapuivat ravintolan eteen, jonka nimi oli Winyen.
Winyen oli ulkopäin kuin vanha, ränsistynyt kapakka, mutta sisäpuolelta se oli loistelias. Jokainen kaluste oli viimeisenpäälle uutta ja tyylikästä; penkkien päällysteet olivat aitoa nahkaa ja maksoivat varmasti omaisuuden. Ravintola oltiin valaistu kauniisti ja seinillä roikkui muutama sota-aiheinen maalaus.
"Onko sota täällä kunnioitettu aihe?" Megame kuiskasi.
"Mitäs kuvittelet kun Seegothia kutsutaan sotilaskaupungiksi?" Payn vastasi. "Kaupungin lähettyvillä sijaitsee maailman suurin sotilastukikohta, jossa koulutetaan sotilaita."
Megame nyökkäsi ja katseli kaunista ravintolaa.
"Täällä itseasiassa melkein palvotaan sotaa, vaikkei sitä halutakaan aloittaa." Payn lisäsi hetken päästä.
He istuutuivat ravintolan ainoan tyhjän pöydän ääreen. Payn tutki rahapussinsa sisältöä ja kävi sitten tilaamassa heille ruokaa.
Megame katseli ravintolan muita asiakkaita, jotka koostuivat lähinnä tuiki tavallisista kansalaista tavallisine vaatteineen. Ravintolassa oli myös muutama ritari, sekä pari mustaa maagia, jotka silmäilivät toisiaan epäilevinä.
Payn palasi pian takaisin ja istuutui pehmeälle penkille. He olivat aivan vaiti hetken aikaa, sillä Payn ei tietenkään aloittanut mitään keskustelua. Megame kuunteli muiden ihmisten keskusteluja ja aterimien kalinaa. Keskusteluista hän ei saanut mitään irti, joten hän kysyi Paynin vointia.
"Voin hyvin." Payn vastasi ja hiljeni jälleen.
"Niin minäkin, kiitos kysymästä." Megame sanoi hetken päästä jäätävästi ja Payn hymähti huvittuneena.
Heidän eteensä tuotiin hetken päästä Paynin tilaamat ruoat. Lihamureketta ja perunamuusia. Megame katsoi yllättyneenä lautastaan.
"Minun lempiruokaani." Hän sanoi.
"Kuinka sattuikaan." Payn sanoi ja leikkasi veitsellään palan murekkeestaan. "Niin minunkin."
He ruokailivat vaiti. Muiden ihmisten puhe, aterimien kilinä ja maagien sekä ritarien riitaisa väittely täyttivät ravintolan. Megame mulkaisi maageja.
"Sinähän käytät mustaa magiaa." Megame sanoi Paynille, katse yhä maageissa.
"Niin." Payn vastasi nieltyään ruokansa.
"Tekeekö se sinusta mustan maagikon?" Megame katsahti.
"Sinä et taida tietää paljoa." Payn hymähti.
"En niin." Megame vastasi totuudenmukaisesti.
"Mustat maagikot ovat ikäänkuin kultti." Payn selitti ja haarukoi jälleen ruokaansa. "He opiskelevat, kehittävät vanhoja, sekä valmistavat uutta, tuhovoimaista magiaa. Mustat maagit yleensä ovat pahantahtoisia, mutta eivät kaikki. Jos siis opiskelet ja kehität mustaa magiaa, niin se tekee sinusta mustan maagin."
Megame vilkaisi jälleen mustia maageja, jotka suuttuneina ritareille harppoivat nyt ulos ravintolasta. Winyenin tarjoilija juoksi heidän peräänsä lasku kädessään ja ritarit nauroivat.
Megame hymähti.
Taas he pysyivät hetken vaiti. He olivat juuri viimeistelemässä ruokailuaan, kun Megame kysyi: "Tietääkö Oraakkeli todellakin kaiken?"
Payn vilkaisi häntä.
"Kyllä, kaiken mitä maailmassa tapahtuu." Hän vastasi.
"Myös meidän keskustelumme, näin esimerkiksi?" Megame uteli.
"Uskoisin näin." Payn vastasi olkiaan kohauttaen. "Mutta toisaalta en jaksa uskoa, että häntä kiinnostaa ihmisten keskustelut."
"Niin." Megame sanoi mietteliäänä. "Tiedätkö mitään hänen menneisyydestään?"
"Miksi sinä sellaista haluat tietää?" Payn naurahti.
"Uteliaisuudesta." Megame vastasi ja kohautti olkiaan.
Payn hiljentyi hetkeksi, että sai syötyä loppuun.
"Tiedän vain sen verran, että hän on suurinpiirtein minun ikäiseni, eli noin viidenkymmenen. Hänen oli joskus naimisissa ja hänellä on lapsi. Jossain vaiheessa elämäänsä hän sai täydellisen tietoisuuden, syytä siihen en tiedä." Payn kertoi.
"Entä hänen perheensä?" Megame kysyi. "Mitä heille tapahtui?"
"Hän jätti perheensä, jottei hänen tietoisuutensa pilaantuisi yksityiselämän ongelmilla."
"Kamalaa." Megame huokaisi. Hänelle tuli välttämättäkin mieleensä hänen äitinsä, joka oli vain lähtenyt, eikä koskaan palannut. Hän ei edes tiedä, että onko hän enää elossa ja että onko hänellä jo uutta perhettä. Megamen silmät kostuivat. Hän pyyhki kyyneleet hihaansa ja esitti saaneen roskan silmäänsä.
"Milloin lähdemme?" Hän kysyi. Hän yritti pitää ääntään normaalina, mutta itkuinen äänensävy puski pintaan.
"Koska vain tahdot." Payn vastasi ja katsoi myötätuntoisesti naista, joka yritti rohkeasti pitää tunteensa kasassa.
Megame söi vielä viimeisen haarukallisen, jonka jälkeen hän nousi ylös ja ilmoitti olevansa valmiina lähtöön.
"Hienoa." Payn sanoi. "Odota minua ravintolan ulkopuolella, minä käyn ruokaostoksilla."
Megame kohautti kulmiaan.
"Joko meidän ruoat ovat loppuneet? Kerranhan me vain syötiin Sumuisilla Vuorilla." Hän sanoi ihmeissään.
"Ja se kerta vei meidän kaikki eväät. En ottanut tarkoituksella evästä paljoa mukaani." Payn vastasi ja nousi itsekin ylös. Hän kulki edeltä ovelle Megame perässään ja katosi sitten jonkin nurkan taakse.

Megame odotti Paynin saapumista ja ihmetteli samalla miehen logiikkaa. Hän ei tiennyt kuinka pitkä matka Etheriin vielä oli, mutta uskoi matkan kestävän kuitenkin sen verran kauan, että pelkästään yksi ruokailukerta ei välttämättä riittäisi. Hän toivoi Paynin ostavan tällä kertaa enemmän evästä.
Nurkan takaa kuului askelia. Megame havahtui mietteistään.
"Payn." Hän sanoi, vaikkei vielä nähnytkään tulijaa. "Toivottavasti ostit kunnolla ruokaa. Sitä paitsi, kuinka pitkä matka Etheriin vielä oikein on?"
Sitten nurkan takaa saapui mies. Tämä ei ollut Payn.
Miehellä oli yllään pitkä ja musta takki, jonka hihoissa ja helmoissa oli kultaiset nauhat. Miehellä oli huppu kasvojensa peittona, mutta tämä oli kääntänyt kasvonsa Megamea kohti.
"Anteeksi." Megame änkytti. "Luulin teitä joksikin toiseksi. Erääksi ystäväkseni."
Sitten nurkan takaa kuului lisää askeleiden ääniä ja pian paikalle saapui toinenkin mustatakkinen mies, joka oli huomattavasti ensimmäistä lyhyempi.
Jostain syystä Megame tunsi pelkoa katsellessaan noita miehiä.
"Lähdetään." Lyhyempi mies sanoi. "Hän on vain tyttö."
Pidempi miehistä tuhahti ja kääntyi lähteäkseen. Silloin Megame huomasi miesten takkien selässä merkin, jonka hän oli joskus aikaisemmin nähnyt; kultainen risti, jota kiersi kultainen käärme.
Megamen silmät laajenivat. Hän muisti taistelun Onimechia vastaan. Hän muisti isäänsä ahdistelevan ruumiin, sekä hauta-arkun, jossa oli samanlainen kuvio.
"Oletteko te Onimechin käskyläisiä?" Megame huudahti miesten perään, ennenkuin sai pidettyä sanoja suussaan.
Miehet pysähtyivät yllättäen ja kääntyivät uudelleen Megamea kohti.
"Mitä sinä sanoit?" Lyhyempi mies äyskäisi.
"Rauhoitu, Cybe." Pidempi mies yritti rauhoitella toveriaan.
"Hiljaa, Khan!" Cybe kivahti. "Tuo typerä nainenhan solvaa meitä!"
"En tarkoittanut." Megame änkytti kauhuissaan ja perääntyi ravintolan seinää vasten.
Cybeksi kutsuttu mies läheni häntä ja laittoi kätensä takkinsa sisään, hän etsi varmasti asetta.
"Cybe." Khan huokaisi. "Anna olla, tyttö ei edes tiedä mistä hän puhuu."
"En." Cybe kivahti. "En anna olla. Minun hermojani on kiristetty tänään jo aivan tarpeeksi."
"Sinun hermojasi on tänään kiristänyt vain se, ettet saanut tarpeeksi suurta annosta tilaamaasi ruokaa." Khan murahti. Hänkin alkoi menettämään hermonsa.
"Hiljene." Cybe ärähti hampaitaan kiristellen. "Tahdon vuodattaa verta."
"Me ei tultu vuodattamaan verta." Khan huomautti. "Meidän tehtävämme on vielä kesken."
"Minä tahdon!" Cybe rääkäisi.
Jos Megame olisi ollut vähemmän peloissaan, niin hän olisi varmasti jäänyt ihmettelemään aikuista miestä, joka käyttäytyi kuin lapsi, joka ei saanut tahtoaan lävitse. Mies vaikutti Megamen silmissä järkensä menettäneeltä.
"Mitä täällä tapahtuu?" Kuului ääni nurkan takaa. Megame huokaisi helpotuksesta, sillä se ääni kuului Paynille.
Payn saapui ripein askelin nurkan takaa ja tarkasteli kahta miestä, joista toinen uhkasi satuttaa Megamea.
"Ja kuka helvetti sinä olet?" Cybe ärähti Paynille.
"Sanotaan näin, että olen mies, joka taittaa sinun selkärankasi kahtia, jos et välittömästi jätä ystävätärtäni rauhaan." Payn vastasi kylmästi. Hän hiveli miekkansa kahvaa.
Cybe hiljeni ja veti rauhallisesti kätensä takkinsa sisältä.
"Me olimmekin lähdössä." Khan sanoi ja laski kätensä Cyben olkapäälle. "Pahoittelen ystäväni vähäjärkisyyttä."
"Me tapaamme vielä." Cybe murahti ja katsoi Paynia kohti. "Ja silloin tapan teidät molemmat."
Payn teki käsillään eleen, ikäänkuin katkaisisi jotain. Cybe ymmärsi merkin ja hiljeni. He molemmat poistuivat paikalta.
Payn katsoi, että miehet varmasti poistuivat, jonka jälkeen hän kääntyi huolestuneena Megamea kohti.
"Oletko kunnossa?" Hän kysyi ja Megame nyökkäsi.
"Säikähdin vain." Megame sanoi ja huokaisi. "Kiitos."
Payn vilkaisi loittonevia miehiä.
"Vielä kerkeäisin juoksemaan heidät kiinni." Hän tuumi. "Ja voisin katkaista pikkumiehen selän."
Megame nauroi.

Hieman myöhemmin he kävivät hakemassa itselleen ratsut, joista toinen oli musta ja toinen vaaleanruskea. Megame otti itselleen ruskean ja yritti asettua hevosen selkään kunnolla.
"Oletko ennen ratsastanut?" Payn kysyi.
"Kyllä olen, paljon." Megame vastasi ja sai viimein asetettua itsensä kunnolla hevosen selkään.
He kulkivat hitaasti porteille, jotka avattiin heille ja vartijat toivoivat Paynin palaavan vielä pian Seegothiin.
Päästyään porteista he kulkivat nopeammin. Megame päätteli auringon kirkkaudesta kellon olevan yli puolenpäivän, noin kaksi tai kolme.
Muutaman kymmenen minuutin kuluttua oli karu aro vaihtunut vihreydeksi ja nyt Lännen luonto näytti todellisen kauneutensa. Puita ja kukkia oli paljon, pensaita kasvoi tiheään ja linnut pareilivat puiden oksilla. Megame hämmästyi luonnon kauneudesta, joka vasta äskettäin oli ollut hyvin karunnäköistä.
Hetken päästä he pysähtyivät puiden varjoon ja pitivät taukoa. Hevoset söivät ruohoa vapaina, sillä niiden omistaja oli kertonut Paynille niiden olevan erittäin tottelevaisia, eivätkä varmasti karkaisi.
Payn ja Megame päättivät syödä itsekin.
"Niiden miesten takit." Megame sanoi sitten muistettuaan Seegothissa sattuneen välikohtausten. "Niiden selässä oli risti ja käärme. Olen nähnyt saman kuvion ennenkin, kun taistelimme isäni kanssa Onimechia vastaan."
"Kielletyn magian tunnus." Payn murahti. "Ihmiset, jotka ovat oppineet käyttämään kiellettyä magiaa käyttävät tuota tunnusta. Ikäänkuin olisivat ylpeitä saavutuksestaan."
Megame kohautti kulmiaan.
"Olen nähnyt noita tunnuksia paljon. Ensimmäisen kerran lapsena ollessani. Kielletyn magian kannattajia tuntuu tulevan jatkuvasti lisää." Payn jatkoi ja huokaisi syvään.
"Sinä et ole puhunut paljoa itsestäsi." Megame sanoi sitten, kun Payn oli ottanut puheeksi lapsuutensa. "Tiedän sinusta vain hyvin vähän."
"En mielelläni puhu menneisyydestäni, jos sitä tarkoitat." Payn murahti ja söi palan leivästään.
"Miksi?" Megame hämmästeli.
"Koska haluan unohtaa sen." Payn vastasi.
"Menneisyyttä ei voi paeta." Megame sanoi. "Isäni tapasi sanoa noin."
Payn hymähti.
"Isäsi oli aina oikeassa."
"Kerro minulle siis." Megame anoi. "Haluan tietää."
"Olenko minä udellut sinun asioitasi?" Payn kysyi kulmat koholla. "En tietääkseni."
"Et niin." Megame mutisi. "Mutta sinä varmasti tiedät minusta enemmän isäni kautta, kuin minä sinusta."
"Se on totta." Payn myönsi. "Tiedän esimerkiksi sen, että ainakin lapsena sinun lempivärisi oli punainen ja sen, että ensimmäisen kerran kun yritit ratsastaa hevosella, niin tipuit sen selästä ja mursit kätesi."
Megame punastui ja Payn naurahti.
"Minun menneisyyteni on aivan liian synkkä, en halua masentaa sinua." Mies totesi.
"Minä haluan oppia ymmärtämään sinua." Megame intti.
Payn pudisti huvittuneena päätään.
"Olet jääräpäinen nainen, Megame." Hän sanoi. Megame hymyili.
"Hyvä on, voin kertoa sinulle jotain." Payn sanoi hetken päästä ja katsahti taivaalle, jossa lensi kymmeniä lintuja heidän ylitseen.
Hän laski katseensa huokaisten.
"Kenties välillä on hyvä aukaista vanhoja haavoja." Hän ajatteli.

Ja seuraavaksi on vuorossa luku 10. Alunperin pyrin tekemään tästä surullisen ja koskettavan, mutta tästä taisikin tulla enemmän masentava... Dunno, sanokaa itse:

---

Luku 10: Unelma

"Isä, isä!" Nuori poika huudahti ja tömisteli puiset rappuset alas. Hän piti kädessään paperia, johon oli piirtänyt koko nelihenkisen perheensä. Pojalla oli risaiset housut, sekä valkoinen paita, joka oli likainen. Pojalla oli korvien yli menevät ruskeat hiukset ja ruskeat silmät.
Hän näki isänsä olohuoneessa, istumassa pehmeällä tuolillaan punaviinipullo kädessään.
"Katso, minä piirsin meidän perheestämme kuvan!" Poika hihkui ja riensi näyttämään paperia isälleen. "Siinä olet sinä, äiti, isoveli ja minä." Poika selitti ja osoitti vuoronperään tikku-ukkoja kuvassa.
Pojan isä oli tukeva, viiksekäs mies, jonka hiukset olivat pudonneet jo aikaa sitten. Miehellä oli myös valkoinen paita, jossa oli oksennustahroja. Jalassaan hänellä oli mustat housut.
Mies vilkaisi ruskeilla silmillään poikaansa.
"Ei kiinnosta." Hän murahti möreällä äänellään. "Mene näyttämään sitä hyödyttömälle äidillesi." Sitten hän heilautti silmiensä edessä viinipulloaan. "Ja käske sen tuomaan minulle uusi pullo."
Poika katsoi ihmeissään isäänsä. Oliko hän kiireinen, kun ei voinut katsoa piirustusta? Mutta eihän hän tehnyt muuta kuin istui ja joi. Kuten joka päivä. Poika ei ymmärtänyt, mutta riensi kuitenkin äitinsä luo.
Hänen äitinsä kuurasi keittiön lattiaa. Hänellä oli ruskeat hiukset nutturalla, jotteivät ne valuisi hänen silmilleen hänen siivotessaan. Hänellä oli yllään tuhkanharmaa mekko.
"Äiti, katso!" Poika huudahti nähdessään äitinsä. "Minä piirsin meidän perheestämme kuvan. Siinä olemme me kaikki!"
Nainen katsoi suklaan ruskeilla silmillään piirustusta ja hänen silmänsä täyttyivät kyyneleistä.
"Se on upea, Payn." Hänen äitinsä sanoi. Hän osoitti piirustuksen hahmo, jonka yläpuolella luki "isä". Piirroksella oli pyöreä maha.
"Onko sinun isälläsi noin iso maha?" Hänen äitinsä kysyi kikattaen.
Payn nyökytteli hurjana päätään ja naurahti.
"On." Hän sanoi. "Ja tuossa olet sinä äiti."
Payn osoitti isän viereistä hahmoa, joka piti isä-hahmon kädestä kiinni. Tuolla hahmolla oli pitkät hiukset ja kaikkein levein hymy.
"Olenpa minä nätti siinä." Paynin äiti sanoi ja silitti poikansa hiuksia. "Ja minun vieressä taidat olla sinä ja sinä pidät Pitin kädestä kiinni, vai mitä?"
Payn nyökkäsi. Sitten hän pälyili ympärilleen.
"Missä isoveli on?" Hän kysyi äidiltään.
"Töissä, kuten aina tähän aikaan." Paynin äiti vastasi. "Hän varmaankin pääsee pian."
"Joo." Payn sanoi. "Isä käski sinun viedä hänellä uusi pullo."
Hänen äitinsä huokaisi raskaasti.
"Minä vien."
Hän nousi ylös ja kävi hakemassa uuden viinipullon eräästä puisesta laatikosta, jota he pitivät keittiön nurkalla. Hän vei pullon miehelleen.
"Lupes." Hän sanoi vihaisena Paynin isälle. "Sinäkin voisit alkaa viimein käydä töissä, kuten poikasi Pit."
Lupes pysyi vaiti.
"Kuunteletko sinä minua?" Paynin äiti kysyi huokaisten.
"Minulla on tärkeämpääkin tekemistä, Elga." Lupes murahti.
"Ai, niinkuin päivittäinen juopottelu, vai?" Elga tivasi.
Lupes ei vastannut.
"Oletko jo nähnyt millaisen kuvan Payn oli meistä piirtänyt? Kuvan, missä me kaikki olimme onnellisia?" Elga kysyi.
"Kävi se jotain tässä näyttämässä." Lupes vastasi ja haukoitteli.
"Katsoitko sinä sitä?" Elga kysyi.
"Ei voinut vähempää kiinnostaa." Lupes ärähti.
"Ei kiinnostanut?" Elga toisti järkyttyneenä ja hänen äänensä särkyi. "Sinä olet yksi täysi paskiainen." Elga itki.
"Riitelettekö te taas?" Payn kysyi saapuessaan huoneeseen. Hänen silmänsä olivat kostuneet.
Elga säpsähti ja kääntyi katsomaan poikaansa.
"Ei, pikkuinen. Äiti on vain surullinen." Elga sanoi ja kävi halaamassa poikaansa. Lupes hörähti nauramaan.
"Sinä se jaksat valehdella lapsillesi." Lupes naurahti. Elga katsoi vihaisena miestään.
"Isä, turpa kiinni." Kuului hyytävä ääni.
Elga katsoi huoneeseen saapunutta poikaa, jonka pitkät ruskeat hiukset olivat poninhännällä. Hänellä oli ruskeat silmät, kuten muillakin perheenjäsenillään ja hän oli pukeutunut Crystin sotilaiden haarniskaan, sillä hän oli töissä armeijassa.
"Hei, Pit." Elga sanoi ja hymyili pojalleen.
Lupes katsahti tuolinsa ylitse poikaansa.
"Ja sieltä saapui toinen täysi hyödyttömyys." Hän murahti ja korkkasi vaimonsa tuoman viinipullon.
Pit pudisti päätään ja kävi silittämässä veljensä hiuksia, sekä halaamassa äitiään.
"Onko tuo sika juopotellut taas koko päivän?" Pit kysyi ja katsahti kylmästi isäänsä. Elga nyökkäsi.
"Ketä sinä kutsut siaksi?" Lupes ärähti ja nousi hoipertaen ylös tuolistaan.
"Sinua." Pit vastasi ja suoristi selkänsä. Hän oli isäänsä hieman pidempi, mutta huomattavasti laihempi.
"Älkää viitsikö." Elga anoi. "Payn on täällä."
Payn katsoi vuoronperään isäänsä, sekä isoveljeään.
"Veli." Hän kuiskasi ja Pit käänsi katseensa häneen. "Mennäänkö syöttämään sorsia?"
Pit hymyili.
"Mene sinä edeltä, minä keskustelen isän kanssa hetken."
Payn hymyili ja kävi kaapista hakemassa palan leipää. Hän juoksi pihalle ja suunnisti läheiselle lammelle, jossa yleensä uiskenteli muutama sorsa. Siellä oli nyttenkin kolme.

Heidän talonsa oli vanha ja ränsistynyt ja he asuivat lähellä metsää. Lupes oli aikoinaan korkea-arvoinen sotilaspäällikkö, kunnes hänet erotettiin hänen tullessa humaltuneena töihin.
Elga ei ollut käynyt töissä, sillä hänen mennessä naimisiin Lupesin kanssa hänen miehensä oli sanonut, että miehen tehtävä oli tuoda ruoka pöytään. Nykyään se mies oli Pit, joka vihasi syvästi isäänsä ja oli luvannut tehdä töitä vaikka kellon ympäri, kunhan vain saisi perheelleen ruokaa.
Pit oli erittäin suuressa suosiossa Crystin tyttöjen keskuudessa, sillä hän oli tavattoman komea.
"Näytät aivan isältäsi, kun hän oli nuori." Hänen äitinsä tapasi sanoa.
Payn oli vasta kymmenen vanha. Hänen piti aloittaa edellisenä vuonna koulunsa, mutta Lupes ei ollut suostunut maksamaan koulunkäyntiä. Eihän heillä edes ollut varaa siihen. Pit oli luvannut Paynin pääsevän seuraavana vuonna kouluun, jos hän vain saisi itse ylennyksen ja näin ollen korkeamman palkan. Kaikki uskoivat, tai miltei tiesivätkin, Pitin saavan ylennyksen.
Kohta talon sisältä kuului huutoa. Huuto oli niin kova, että sorsat säikähtivät ja lensivät tiehensä lammelta. Payn katsoi pelokkaana taloa kohti, muttei uskaltanut mennä sisään.
"Jos vielä kerrankin solvaat minua, niin saat kärsiä!" Kuului Lupesin huuto.
"Turpa kiinni, sika!" Pit huusi takaisin. "Olehan nyt kiltti possu ja jatka juopotteluasi!"
Sitten kuului naisen kirkumista.
"Älä lyö poikaasi!" Elga huusi kauhuissaan.
Payn juoksi kauhuissaan sisälle. Hän näki keittiön lattialla makaavan Pitin, jonka huulesta vuoti verta. Lupes seisoi hänen yläpuolellaan käsi nyrkissä ja Elga oli tarrautunut miehensä käteen kiinni ja yritti repiä häntä pois.
"Isä?" Payn kysyi kauhuissaan.
Lupes vilkaisi häntä, muttei vastannut. Sitten hän sylkäisi maassa makaavan poikansa kasvoille.
"Koirat makaavat lattialla." Hän murahti ja sen jälkeen nauroi omille sanoilleen.
"Oletko kunnossa?" Elga kysyi ja kumartui Pitin vierelle. Pit ei vastannut vaan nousi ylös hitaasti. Hän tunnusteli huultaan ja vilkaisi sen jälkeen pikkuveljeään.
"Hei." Pit sanoi ja hymyili. "Haluatko vielä mennä syöttämään sorsia?"
"Ne lähtivät karkuun." Payn vastasi surullisena.
Pit kävi silittämänsä veljensä hiuksia.
"Ne tulevat huomenna takaisin." Hän lupasi. "Haluatko mennä kalastamaan?"
"Joo!" Payn innostui.
He kalastivat läheisellä, hieman lahonneella laiturilla, joka oli suuren järven tuntumassa.
"Miksi sinä haluat tulla isona?" Pit kysyi ja vilkaisi veljeään, joka oli painautunut tiiviisti hänen kylkeään vasten.
Aurinko oli alkanut laskemaan, mutta Pit sanoi veljelleen silloin olevan paras hetki kalastaa, kun aurinko alkoi painua maaten.
"Sotilaspäälliköksi." Payn vastasi hymyillen. "Ihan niinkuin sinä ja isä."
"Minä en ole vielä sotilaspäällikkö." Pit sanoi nauraen. "Mutta ensi vuonna kenties."
Payn nyökkäsi ja katsoi sädehtien isoveljeään. Sitten hänen kasvonsa synkkenivät.
"Miksi meillä aina riidellään?" Hän kysyi surkeana. "Kaikki vain riitelevät. Se ei ole yhtään kivaa."
"Se loppuu aikanaan." Pit vastasi myötätuntoiseen sävyyn, mutta hänen katseensa oli kylmä, suorastaan murhaava. "Minä lupaan sen. Meillä ei riidellä enää pitkään."
Payn hymyili tuon lupauksen kuullessaan.
Paynin onki nyki.
"Minä sain kalan!" Hän innostui, nousi pystyyn ja ryhtyi kiskomaan onkeaan.
Pit auttoi häntä hieman ja Payn sai nostettua suuren lohen järvestä.
"Upeaa, Payn." Pit sanoi. "Mennään näyttämään se äidille, hän voisi tehdä siitä meille huomiseksi ruokaa."
Payn nyökkäsi ja he kiiruhtivat kahdestaan sisälle.

Tuli Paynin viisitoista-vuotis syntymäpäivä. Pit oli pitänyt lupauksensa ja Payn oli päässyt kouluun, jossa hän suorastaan loisti. Vuoden päästä hän siirtyisi sotilaskoulutukseen ja hän pääsisi toteuttamaan unelmaansa nousta sotilaspäälliköksi. Pit itse ei ollut päässyt sotilaspäälliköksi ja se oli ajanut hänet masennukseen, josta oli kuitenkin vuosi sitten parantunut.
"Hyvää syntymäpäivää." Pit sanoi ja kävi halaamassa veljeään. Hänen silmänsä olivat väsyneet, kuten ne olivat olleet jo viiden vuoden ajan.
"Kiitos." Payn vastasi hymyillen.
"Ostin sinulle lahjan." Pit sanoi. "Odota hetki."
Pit juoksi yläkertaan ja tuli sieltä pian takaisin. Hän oli käärinyt huolellisesti pitkän paketin, jonka Payn avasi silmät jännityksestä kiiluen.
Siellä oli miekka. Miekan terä oli musta ja siinä oli hopeisia riimuja. Sen tummassa kahvassa oli kultaisia koristeluita. Miekan tuppi oli myös musta ja sitä kiersi kultainen nauha.
"Upea." Payn huokaisi ihastuneena.
"Osaatko lukea noita riimuja?" Pit kysyi hymyillen. "Onko koulussanne vielä opetettu?"
Payn pudisti päätään.
"Siinä lukee, että rohkeus on aina kanssasi." Pit selvensi. Payn katsoi silmät suurina isoveljeään.
"Mitä kieltä tämä on?"
"Mustien maagikoiden salakieltä." Pit vastasi ja iski silmää. "Nyt tiedät ainakin enemmän kuin muut luokkalaisesi."
"Hyvää syntymäpäivää." Elga hihkaisi, kun hän saapui yläkerrasta lastensa luokse. Hän oli vasta herännyt.
"Kiitos äiti." Payn sanoi ja kävi halaamassa äitiään.
"Minulla on sinulle lahja." Elga sanoi ja hänen silmänsä loistivat ylpeydestä. "Annan sen kun isäsi herää."
Payn nyökkäsi hymyillen, vaikkakin hänen innostuksensa laski. Kuten isoveljensä, niin hänkin oli oppinut inhoamaan isäänsä. Vuosi sitten Lupes oli pahoinpidellyt Elgan tajuttomaksi, eikä Payn voinut koskaan antaa sitä anteeksi ja Pit oli lähes surmannut isänsä.
Pian kuului raskaita askelia ja Lupes saapui verestävin silmin alakertaan. Alkoholi oli jo lähes syövyttänyt hänen muistinsa ja hän oli lihonut entisestään.
"Huomenta." Lupes murahti. Hän katsoi kummissaan vaimonsa silmiin, joka tuijotti häntä odottavasti.
"Mitä?" Lupes tokaisi.
"On Paynin syntymäpäivä, Lupes." Elga sanoi ja hymyili väkinäisesti. "Kyllähän sinä sen tiedät."
"Onko?" Lupes murahti ja raapi suurta vatsaansa.
Payn katsoi kulmat koholla isäänsä.
"Vai niin." Lupes sanoi hetken hiljaisuuden päätteeksi ja kävi hakemassa itselleen viinipullon.
"Isä." Pit sanoi ankarasti. "Onnittele poikaasi."
Lupes katsoi vihaisena Pitin silmiä.
"Onneksi olkoon sitten." Lupes sanoi, eikä edes katsetta suonut Paynille.
"Kiitos, isä." Payn vastasi haikeana.
Elga silitti myötätuntoisesti Paynin hiuksia, jotka olivat kasvaneet jo olkapäille.
"Sika." Pit kuiskasi niin, ettei muut kuulleet.
Elga ilmoitti hakevansa lahjan yläkerrasta. Pian hän saapui takaisin ja toi nopeasti paketoidun lahjan.
Payn hymyili ja avasi kiireesti lahjan.
Hänen kulmansa kohosivat kun näki äidiltään saamansa lahjan. Litistynyt suklaarasia ja katkennut medaljonki.
"Mitä ihmettä?" Elga kuiskasi kummissaan. Sitten hän käänsi raivoissaan katseensa mieheensä, joka oli hoiperrellut tuoliinsa.
"Oletko sinä koskenut Paynin syntymäpäivälahjaan?"
Lupes vilkaisi avonaista pakettia.
"Taisin astua vahingossa sen päälle." Lupes murahti.
"Se oli sängyn alla!" Elga huusi.
"Vai niin." Lupes murahti.
Sitten Pit asteli raivosta kiehuen isänsä eteen.
"Mitä sinä haluat?" Lupes haukoitteli ja raapi jälleen vatsaansa.
"Mitä minä haluan?" Pit toisti raivosta kiehuen. "Minä haluan, että sinä sika kuolet hitaasti ja tuskallisesti. Eikö riitä, että pilaat elämämme joka ainoa päivä? Pitääkö sinun vielä pilata poikasi syntymäpäivä?"
Lupes katsoi tylsistyneenä uhmakasta poikaansa.
"Mene pois, pentu." Hän tokaisi. "Mokoma hyödytön vahinkolapsi, joka ei edes sotilaspäälliköksi noussut."
Pitin silmät laajenivat raivosta.
"Etpä tosiaan ole samanlainen kuin isäsi." Lupes naurahti.
Sitten Pit kohotti kättään ja iski nyrkillään isänsä silmäkulmaan. Lupes kaatui tuoleineen lattialle.
"Se on minun onneni, etten ole kaltaisesi." Pit kuiskasi raivoissaan.
"Voi ei." Elga parkaisi. Hän riensi Pitin luokse. "Lopettakaa, älkää riidelkö Paynin syntymäpäivänä." Hän pyysi.
Pit vilkaisi veljeään.
"Olet oikeassa, äiti." Hän puuskahti sitten ja antoi suukon äitinsä poskelle.
"Anteeksi, Payn." Hän lisäsi ja Payn hymyili anteeksiantavasti, vaikkakin hyväksyi veljensä teon täysin.
Lupes kohotti päätään ja katsoi kauhuissaan Pitiä.
"Uskallatko uhmata minua?" Lupes kysyi ääni väristen.
"Kuten joka ainoa päivä siitä lähtien, kun ratkesit juopottelemaan." Pit vastasi jäätävästi ja poistui yläkertaan.

Yön saavuttua Payn havahtui unestaan alakerrasta kantautuvaan huutoon ja kiroiluun.
Payn astui sängystään ylös ja lähti varovasti hiipimään kohti portaita. Hän avasi huoneensa oven ja kuuli isänsä kiroavan raivoissaan.
"Typerä kakara." Lupes ärisi. "Tapan sinut."
Sitten kuului Lupesin korvia riipaiseva huuto.
Payn käveli järkyttyneenä portaat alas. Hän näki isänsä makaavan verisenä maassa. Hänen edessään seisoi Pit, joka oli pukeutunut mustaan takkiin ja hän piti kädessään mustateräistä miekkaa, joka oli melkein samanlainen kuin Paynin, paitsi ettei siinä ollut riimuja. Pit oli itse ommellut takkinsa selkään suuren kultaisen ristin, jota kiersi kultainen käärme.
"Mitä täällä tapahtuu?" Payn kysyi kauhuissaan. Pit käänsi katseensa veljeensä ja nosti sormen huulilleen.
"Ole hiljaa, äiti nukkuu vielä." Pit kuiskasi.
Lupes katsoi Paynia järkyttyneenä.
"Sinä." Hän parahti ja osoitti sormellaan nuorinta poikaansa. Lupesin kasvot ja keho olivat täynnä viiltoja. "Auta minua."
Payn tuijotti järkyttyneenä veristä isäänsä, sekä Pitiä, joka ratkesi nauramaan.
"Säälittävää." Pit nauroi ja potkaisi isänsä kasvoja. "Sinä et muista edes poikasi nimeä."
Hän kohotti miekkansa ilmaan.
"Ei!" Lupes huudahti. Sitten huuto lakkasi. Veri täytti puisen lattian.
Payn ei päästänyt ääntäkään. Hän vain tuijotti kauhuissaan veljeään, joka oli upottanut miekkansa isänsä kaulaan.
Pit vilkaisi veljeään.
"Minä lähden." Pit sanoi ja kiskoi miekkansa isästään.
"Minne?" Payn kysyi ääni väristen. "Milloin tulet takaisin?" Hän lisäsi, vaikka tiesikin jo vastauksen.
"Lähden pois Crystistä, pois Pohjoisesta. Matkaan Etelään, enkä koskaan palaa." Pit vastasi ja laittoi miekan verenpunaiseen tuppeensa.
Hän käveli Paynin luo ja polvistui tämän eteen. Hän ravisteli veljensä hiuksia.
"Ole kiltti äidillesi." Hän kuiskasi ja nousi ylös.
Ovella hän vielä kääntyi ja sanoi: "toteuta unelmasi, sinusta tulee historian mahtavin sotilaspäällikkö."
Sitten Pit Globes poistui narisevasta ovesta, eikä Payn enää koskaan nähnyt häntä.

Jup, tekstiä pukkaa siihen malliin etten ehdi näitä edes lukea ilman syvempää keskittymistä kunnolla. Tarina kuitenkin edistyy hitaasti, mutta varmasti ja pysyy yhtä mielenkiintoisena kuin alkoikin. Varsinaista kritiikin aihetta en pysty löytämään ainakaan vielä, mutta eiköhän sieltä vielä jotain löydy ajan myötä..

Sen suuremmin kiertelemättä; Ora ora ora, Hound-san!

Thank God, luulin jo eteneväni liian nopeaa tahtia.

Joo-o, hyvä jos on taso miellyttänyt. Seuraava osa tulee huomenna.

Luku 11: Oraakkeli

Kaksi vartijaa seisoivat väsyneinä Crystin porteilla. Kahdeksan tunnin vartiointi alkoi välttämättäkin väsyttämään, varsinkaan kun koskaan kaupungilla ei ollut edes uhkaa - mikä oli tietysti heidän onnensa.
"Matkalaisia." Vasemmanpuoleinen vartija mutisi ja suojasi silmiään auringonpaisteelta.
"Missä?" Toinen vartijoista kysyi ja etsi katseellaan matkaajia.
"Tuon yhden kukkulan päällä, Redel." Toinen vartija sanoi. "Kolme henkilöä."
"Niinpäs onkin." Redel vastasi. "Mitä tuumit, Miche, lienevätkö taas joitain kauppaajia?"
"Toivottavasti ei." Miche puuskahti. "En jaksa kuulla enää yhtään tarinaa taikajuomista, jotka parantavat vartijoiden näkökykyä. Vanha mies Olipher menetti näkönsä sillä litkulla!"
Redel hörähti nauramaan.
"Onpa erikoiset asusteet." Miche tuumasi, kun kolme henkilöä saapuivat lähemmäksi portteja. Heillä oli yllään pitkät mustat takit, joiden hihoja ja helmoja kiersivät kultaiset nauhat. Kahdella saapujista oli huppu vedettynä kasvojen peitoksi. Kolmannella miehellä oli tulipunaiset hiukset vapaina.
"Seis!" Redel sanoi vakavana kun miehet saapuivat heidän kohdalleen. "Kertokaa nimenne, sekä syynne vierailuun."
Vartijat olivat laittaneet seipäänsä vastakkain, jotta vierailijat eivät pääsisi kulkemaan pidemmälle, sikäli kuin olisivatkaan portteja saaneet auki.
Keskimmäinen mies katsahti kumpaakin vartijaa laskelmoivasti.
"Kuulumme järjestöön nimeltä Nigmeres." Hän sanoi kylmällä äänellä. "Tulimme hoitamaan johtajamme toivomusta saada edesmenneen kuningas Algarethin miekka haltuumme."
Vartijat katsoivat toisiaan ymmällään.
"Se ei käy päinsä." Redel sanoi hitaasti ja katsoi tulijoita vuoronperään epäilevänä.
"Pitäisikö nuo madot tappaa?" Punahiuksinen mies kysyi muilta.
Vartijat hätkähtivät.
"Keitä te sanoittekaan olevanne?" Miche ärähti.
"Tappakaa." Keskimmäinen mies totesi kylmästi.

****

Payn lopetti tarinansa. Megame katsoi miestä järkyttyneenä ja hänen silmänsä olivat kostuneet.
"Kamalaa." Megame kuiskasi, eikä edes piiloitellut kyyneliään. Payn hymähti.
"Äitini herättyä hän näki ensimmäiseksi minut järkyttyneenä portaiden juurella, sekä isäni kuolleena. Hän ymmärsi heti mitä oli tapahtunut ja kohautti vain olkiaan välinpitämättömänä. Ainoastaan veljeni poistumista hän suri." Payn kertoi. "Isälleni pidettiin lyhyet ja koruttomat hautajaiset. Äiti kaatoi haudan päälle isäni viimeisetkin viinit. Sen jälkeen muutimme Seegothiin, jossa aloitin sotilaskoulutukseni. Siellä tapasin myös sinun isäsi. Nousin alta vuodessa sotilaspäälliköksi. Äitini kuoli pian sen jälkeen."
Megame riensi halaamaan Paynia ja itki lohduttomasti miehen olkaa vasten.
"Tuntui kuin kivi olisi vierähtänyt sydämeltä kun kerroin sinulle." Payn kuiskasi hiljaa ja taputti kevyesti Megamen selkää.
"Sinun on varmasti vaikeaa luottaa ihmisiin." Megame sanoi irtauduttuaan Paynista ja pyyhki kyyneliään.
"Ei." Payn vastasi. "Minä luotan sinuun täysin."

He jatkoivat pian matkaansa. Hevoset juoksivat niin lujaa kuin pääsivät.
"Olemme tunnin päästä Etherissä." Payn huusi Megamelle.
"Hyvä." Megame vastasi ja vajosi mietteisiinsä.
Hän oli nyt totisesti oppinut ymmärtämään Paynia, mutta hänestä tuntui silti pahalta tämän puolesta. Hän oli myös ärtynyt itselleen omasta uteliaisuudestaan johtuen.
Heidän lähtiessään Payn oli vakuuttanut Megamelle, että kaikki oli kunnossa, mutta Megame ei suostunut uskomaan sitä.
"Hän varmasti pitää minua nyt vain liian uteliaana pikkutyttönä." Megame ajatteli harmistuneena. Hän tunsi syvää myötätuntoa miestä kohtaan, joka ratsasti mustalla hevosellaan hänen vierellään.
"Onko kaikki hyvin?" Kysyi Payn, joka oli huomannut Megamen surullisen katseen.
"On." Megame sanoi. "Tai ei." Hän sanoi sitten.
"Mikä on hätänä?" Payn kysyi huolestuneena.
"Ei mikään ole hätänä." Megame vastasi ja huokaisi. "Minua vain ärsyttää oma uteliaisuuteni."
Payn oli hiljaa ja katsoi Megamea pitkään.
"Kaikki on hyvin. Oikeasti." Payn sanoi sitten lämpimästi. "Uteliaisuus ei aina ole pahasta."
"Niin." Megame myönsi, mutta ei tuntenut oloaan juurikaan paremmaksi.
He jatkoivat vaitonaisina matkaansa vielä pitkän matkaa, kunnes Payn sanoi: "Katso."
Megame kohotti katseensa. Hän näki kaukana edessään matalat muurit, jotka jatkuivat kauas hänen näkökenttänsä ulottuviin.
"Mikä tuo on?" Hän kysyi.
"Etelän ja Lännen välinen raja." Payn vastasi ja Megame hymyili helpottuneena.
"Vielä noin kilometri Etheriin." Payn jatkoi.
He saapuivat matalien muurien luokse. Piikkilangalla päällystettyä porttia vartioi neljä sotilasta, joilla oli punaiset haarniskat, kuten Seegothin ritareilla.
"Meidän täytyy päästä Etheriin." Payn sanoi ritarille, joka vaikutti tylsistyneenä. Muut kolme ritaria parveilivat siellä täällä, ikäänkuin eivät olisi välittäneet vartioimisesta lainkaan.
"Sanoo kuka?" Ritari kysyi ja tuijotti Paynia, sekä Megamea vuoronperään.
"Payn Globes, sekä edesmenneen Crystin kuninkaan tytär, Megame Newos." Payn sanoi. Vartijan silmät laajenivat.
"Todellako?" Hän kysyi, mutta Payn ei jaksanut edes vastata siihen.
"Meillä ei ole mitään millä todistaa henkilöllisyyttämme." Payn sanoi. "Mutta kelpaako tämä?" Hän jatkoi ja veti miekkansa esille.
Muut vartijat luulivat Paynin hyökkäävän, joten he kohottivat seipäitään varoittavasti.
"Ei mitään hätää." Vartija huudahti muille, jonka jälkeen hän tutki kiinnostuneena Paynin miekkaa.
"Mitä nämä riimut tarkoittavat?" Vartija kysyi tenttaavasti.
"Rohkeus on aina kanssasi." Payn vastasi heti, jonka jälkeen ritari teki hänelle kunniaa.
"Aivan oikein." Hän sanoi. "Viettäkää mukavaa aikaa Etherissä herra Globes, neiti Newos." Ritari jatkoi ja kumarsi vielä molemmille syvään.
"Kiitos." Megame vastasi hymyillen ja lähti kulkemaan Paynin perässä portin lävitse, jonka ritari avasi heille.
Jo porteilta Megame kykeni näkemään kauempana kohoavat Etherin muurit. Megame ei voinut uskoa heidän olevan jo Etelässä. Seutu oli yhtä kaunista kuin Lännessäkin.
Mitä pidemmälle he etenivät, niin sitä vetisemmäksi ja mutaisemmaksi maasto kävi ja pian hevosilla alkoi olemaan vaikeuksia liikkumisessa.
Sitten alkoi tihkuttamaan vettä. Megame kirosi ääneen, mutta Payn pysyi vaiti.
He lähestyivät hitaasti, mutta varmasti Etherin tiedonkaupunkia. Vaikka vettä satoi hiljalleen, niin ilma oli lämmin. Megame suorastaan hikoili ja kiitti onneaan, että oli Jonsherin majatalossa riisunut villapaitansa pois.
Etherin suuret muurit ja suuri portti olivat jo aivan lähellä ja Megame huokaisi kiitollisena. Hän myös huomasi sen, että mitä lähemmäs he saapuivat kaupunkia, niin sitä pimeämmäksi taivas muuttui.
"Ikuisen yön kaupunki." Hän ajatteli.
"Hyvää päivää." Payn sanoi kahdelle vartijalle, joilla oli siniset haarniskat ja joiden rintapanssarissa oli hopeiset käärmeet kietoutuneina spiraalin muotoon. Megamen mielestä se oli hieman outo vaakuna tiedonkaupungille.
"Hyvää päivää." Vartijat vastasivat kohteliaasti ja kumarsivat. Megame yllättyi noin kohteliaasta vastaanotosta.
"Mikä tuo matkalaiset kauniiseen Etheriin?" Oikeanpuolimmainen vartija kysyi.
"Tulitteko kenties etsimään tietoa elämänne suurimpiin kysymyksiin?" Vasemmanpuolimmainen vartija jatkoi.
"Voi sen niinkin sanoa." Payn vastasi. "Tulimme tapaamaan Oraakkelia."
"Oraakkelia?" Vartijat toistivat yhteen ääneen.
Payn nyökkäsi.
"Hän ei olekaan saanut vieraita pitkään aikaan." Vasemmanpuolimmainen vartija tuumi.
"Miksi?" Megame kysyi yllätyneenä, sillä hän oli uskonut kaikkien ihmisten haluavan päästä Oraakkelin puheille.
"Ihmiset pitävät häntä järkensä menettäneenä." Vartija vastasi ja pyöritti sormeaan päänsä vieressä.
"Täydellinen tietoisuus." Oikeanpuolimmainen tuhahti huvittuneena ja pyöräytti silmiään.
"Hienoa." Megame mutisi niin, etteivät muut kuulleet. "Kaiken tämän jälkeen pääsemme tapaamaan hullua."
"Pääsemmekö sisään?" Payn tiedusteli vartijoilta, jotka samassa avasivat portit.
"Tervetuloa Etherin tiedonkaupunkiin." Vartijat sanoivat ja kumarsivat vielä nopeasti. Payn ja Megame kiittivät ja ratsastivat porttien toiselle puolelle.

Koko kaupunki oli synkkä ja kadut olivat täynnä matalia rakennuksia, jotka oltiin rakennettu vieri vierekkäin. Matkallaan he huomasivat useita kirjakauppoja, sekä kirjastoja.
"Missä Oraakkeli mahtaa asua?" Megame kysyi. Payn ei vastannut, mutta hän pysäytti erään ohikulkijan ja tiedusteli tältä reittiä. Ohikulkija oli laiha mies, jolla oli yllään vihreä paita, sekä harmaat, polviin yltävät housut. Miehen vaaleat hiukset olivat sekaisin ja hänellä oli huolimattoman näköinen parta.
"Se hullu nainen, vai?" Mies ihmetteli.
"Juuri hän." Payn vastasi huvittuneena.
"Ette ole tosissanne." Mies parahti. "Kannattaa mieluiten jatkaa tietä suoraan eteenpäin, jolloin löydätte Tinguksen, maailman suurimman kirjaston. Sieltä löytyy varmaa tietoa, eikä minkään huijarin valheita."
"Meidän on välttämättä päästävä tapaamaan Oraakkelia." Payn sanoi. "Hänellä on tieto, jota ei yksikään kirja voi meille tarjota."
Mies mutisi jotain itsekseen niin, ettei Megame tai Payn sitä kuulleet.
"Jatkakaa matkaa eteenpäin ja kääntykää ensimmäisestä pikkukujasta oikealle. Kujan päässä on Oraakkelin pikkuinen asunto." Mies sanoi ja pyöräytti silmiään.
Payn kiitti ja mies poistui paikalta mutisten jotain huijari naisesta.
"Mahtaako Oraakkeli olla oikeasti huijari?" Megame kysyi heidän saapuessaan erään korean majatalon eteen, jonka vieressä olevaan lippusalkoon he kiinnittivät hevosensa. Lippusalon päässä oli sininen lippu, jossa oli Etherin käärme-vaakuna.
"Ei." Payn vastasi.
"Miksi sitten kaikki väittävät niin?" Megame kysyi.
"Koska Etherin kansalaiset ovat ylpeitä omistaessaan Tinguksen. Oraakkelin saavuttua he eivät voineet sulattaa sitä, että tavallinen kuolevainen tietää enemmän kuin heidän rakas kirjastonsa." Payn selvensi ja taputti hevostaan kevyesti kylkeen. "Nykyään he väittävät kaikille matkalaisille Oraakkelin olevan suuri huijari, jotta tämä poistuisi heidän kaupungistaan. Eivät vain ole vielä onnistuneet siinä."
He saapuivat kujalle, jonne ohikulkija oli heidät neuvonut menemään. He kävelivät kujan päähän, jonka jälkeen he näkivät matalan rakennuksen. Pimeyden vuoksi he eivät nähneet sitä tarkasti, mutta Megame kykeni huomaamaan maalipinnan hajoilleen ja seinästä puuttuvan pari lautaa.
Ovea ei ollut, sen tilalle oltiin vedetty pitkä, musta kangas, jossa oli erilaisia riimuja.
"Mitä nuo riimut tarkoittavat?" Megame kysyi. Samaa tuntui miettivät Payn, joka ei aluksi vastannut.
"Kaikki taitavat jotenkin viitata älyyn ja tietoon." Payn tuumi. "Osa on kirjoitettu mustien maagikoiden salakielellä, osa taas valkoisten maagien. Lisäksi siinä on myös joitain riimuja, joita en ole ennen nähnyt."
He astuivat sisään hitaasti. Heti heidän heilauttaessaan kankaan sivummalle he kykenivät haistamaan erikoisen tuoksun, joka sai Megamen aivastamaan.
Oraakkelin asunto oli yhtä pieni kuin miltä se näyttikin ulkoapäin. Asunnossa oli vain yksi huone. Seinät olivat täynnä kirjahyllyjä, joissa ei ollut kirjoja, vaan erilaisia koriste-esineitä. Huoneessa oli myös suuri peili, joka tosin oli hyvin likainen. Huone oli utuinen ja valaistu heikosti. Huoneen toisessa päässä oli suuri sohva, jossa istui nainen - Oraakkeli.
Oraakkeli istui rennosti sohvallaan, ikäänkuin olisi kutsunut ystävättäriään kylään. Hänellä oli kädessään lasi, jonka Megame arveli sisältävän jotain alkoholipitoista.
"Hyvää päivää, suuri Oraakkeli." Payn sanoi kohteliaasti ja kumarsi syvään. Megame seurasi esimerkkiä ja kumarsi hänkin.
"Hyvää päivää matkalaiset." Oraakkeli vastasi salaperäisellä äänellä. "Tulkaa peremmälle."
He kävelivät Oraakkelin eteen, mutteivät kuitenkaan nähneet hänen kasvojaan heikon valaistuksen vuoksi.
"Istuutukaa." Oraakkeli sanoi ja osoitti lattialla olevia kahta tyynyä, joissa myös oli riimuja.
He istuutuivat pyynnöstä tyynyille ja Megame huomasi tyynyn olevan hyvin pehmeä, sekä mukava.
"Mikä tuo teidät luokseni?" Oraakkeli kysyi salaperäisellä äänellään.
"Tarvitsemme tietoa, joka saattaa mahdollisesti ratkaista kotikaupunkimme Crystin kohtalon." Payn vastasi.
"Cryst?" Oraakkeli kuiskasi ja Payn nyökkäsi.
"Aivan." Oraakkeli sanoi ja joi lasistaan kulauksen. "Suuri sotilaspäällikkö tappoi toisen, eikö totta?"
Megamen kulmat kohosivat. Oraakkeli taisi tosiaan tietää kaiken.
Payn nyökkäsi vastaukseksi.
"Ja mitä haluatte tietää?" Oraakkeli kysyi.
"Mistä löydämme kadonneen sotilaspäällikön, Gilean Thimerin?" Payn kysyi ja Megame huomasi hymyilevänsä, sillä he todellakin olivat onnistuneet matkassaan.
"Gilean Thimer." Oraakkeli kuiskasi salaperäiseen sävyynsä. "Sotilaspäällikkö, joka pakeni järkyttyneenä Pohjoisesta sen jälkeen, kun palasi Verisestä Sodasta?"
Payn nyökkäsi uudelleen.
"Järkyttyneenä rakastettunsa valheellisesta kuolemasta, Gilean Thimer palasi Crystiin. Huomattuaan ettei kykene enää elämään muistojensa kanssa, hän matkasi Itään. Nykyään hän asuu Wiccorissa, valkoisten maagien kaupungissa."
"Idässä?" Megame toisti. He joutuivat siis jälleen matkaamaan pitkän matkan.
"Niin, lapsi." Oraakkeli sanoi, kääntäen katseensa Megameen.
"Kiitos, suuri Oraakkeli." Payn sanoi ja kumarsi syvään. Megame seurasi uudestaan esimerkkiä ja kiitti itsekin kumartaen. "Lupaamme levittää sanaa teidän viisaudestanne." Payn lisäsi.
"Älkää suotta." Oraakkeli vastasi. "Ihmiset tietävät sen itsekin, mutteivät vain suostu uskomaan sitä niin kauan, kun Tingus on vielä olemassa."
Payn ja Megame nousivat ylös.
"Paljonko olemme velkaa tiedoistanne?" Payn kysyi ja kaivoi rahapussiaan esille. Megame yllättyi tuosta, sillä kuvitteli Oraakkelin palveluiden olevan ilmaisia.
"Ette mitään." Oraakkeli vastasi. "Minä en ole maksullinen, toisin kuin Tingus."
Megame hymähti tyytyväisenä. Sitten hänen mieleensä tuli jotain, jonka hän halusi palavasti tietää.
"Suuri Oraakkeli?" Hän aloitti epävarmasti ja Payn vilkaisi häntä yllättyneenä.
"Kerro, lapsi." Oraakkeli vastasi.
"Minullakin olisi yksi kysymys." Megame sanoi ja mietti miten muotoilisi kysymyksensä. "Se liittyy minun perheeseeni."
"Kysy pois." Oraakkeli sanoi myötätuntoisesti, kuitenkin salaperäisesti, ja levitti käsiään.
"Missä minun äitini on?" Megame kysyi ja huomasi jälleen kyyneleiden puskevan pintaan. Payn katsoi Megamea edelleen ihmeissään.
"Mikä sinun äitisi nimi on?" Oraakkeli kysyi.
"Osereth Newos." Megame vastasi.
Oraakkeli tiputti lasin kädestään lattialle.
Megame hätkähti, kun lasi särkyi.
"Oraakkeli?" Megame kuiskasi kauhuissaan. Payn katsoi kulmat kohollaan Oraakkelia, joka piti nyt rinnastaan kiinni, kuin olisi saanut sydänkohtauksen.
"Oletko sinä Megame?" Oraakkeli kysyi kuiskaten.
"Kyllä olen." Megame vastasi ihmeissään.
Oraakkeli heilautti kättään, jolloin huone valaistui kirkkaaksi.
Megamen silmät revähtivät järkytyksestä auki, kuten myös Payninkin.
"Sinä!" Megame kuiskasi järkyttyneenä.

****

Onimech saapui viimeinkin Etherin porteille. Joka askeleella hän ähkäisi kivusta kätensä takia. Eikä pelkästään käden, sillä mustuus oli levinnyt jo hänen hartialleen ja rintaan. Lunare oli hänen matkassaan ja aika ajoin hän tarjosi herralleen juomaa, joka lievitti tämän kipuja.
"Se ei auta tarpeeksi." Onimech ärisi.
"Pian saamme selville vastalääkkeen." Lunare lohdutti herraansa.
Heidän saapuessaan vartijat olivat varautuneina, sillä eivät luottaneet ihmisiin, jotka peittivät kasvonsa hupuilla.
"Tervetuloa Etheriin." He kuitenkin sanoivat kohteliaasti ja kumarsivat.
"Voisimmeko nähdä kasvonne?" Vasemmanpuolimmainen vartija kysyi kohteliaasti.
"Ette voi." Onimech ähkäisi tuskissaan.
"Miksi emme?" Vartija tiedusteli.
"Koska se järkyttäisi teitä liikaa." Onimech sanoi. Hän ajatteli viimekertaista käyntiään Etherissä. Silloin hän oli murtautunut Tingukseen ja tappanut useita ihmisiä. Hän ei uskonut olevansa järin suuressa suosiossa siellä enää.
"Oletteko joutuneet onnettomuuteen?" Oikeanpuolimmainen vartija kysyi hieman epäilevästi.
"Kyllä." Onimech valehteli. "Ja ainoastaan Oraakkeli tietää vastauksen tähän."
"Hassua." Toinen vartijoista sanoi. "Olette jo toinen henkilö tänään, joka haluaa Oraakkelin luokse."
"Todellako?" Onimech kysyi ja katsahti vartijoita.
"Kyllä." Vartija sanoi. "Toinen oli nuori nainen ja toinen mies, jonka takin korkea kaulus peitti puolet hänen kasvoistaan."
Onimech kohautti kulmiaan. Sitten hän naurahti.
"He taitavatkin olla tuttaviani." Hän sanoi.
"Voisiko matkakumppanisi kuitenkin näyttää kasvonsa?" Oikeanpuolimmainen vartija kysyi. "Vai onko hänkin joutunut onnettomuuteen?"
"Ei ole." Onimech vastasi ja Lunare laski huppunsa. Vartijat hymyilivät ja aukaisivat portit.
"Herra Onimech, tunnetteko tosiaan henkilöt, joista vartijat puhuivat?" Lunare tiedusteli porttien sulkeuduttua.
"Kyllä." Onimech vastasi nauraen. "Nuori nainen on luultavasti Algarethin tytär. Korkeakauluksinen mies taas on tuttu jo nuoruudestani; Payn Globes."
"Sotilaspäällikkökö?" Lunare ihmetteli.
"Niin." Onimech sanoi. "Mikä iloinen jälleennäkeminen tästä tuleekaan."

****

Megame katsoi Oraakkelin kasvoja silmät ammollaan.
Nainen oli vanha, mutta Megame ei koskaan unohtaisi niitä sinisiä silmiä ja kasvon piirteitä.
"Äiti." Megame kuiskasi. "Oletko sinä Oraakkeli?"
Oraakkeli katsoi tyttärensä kasvoja pitkään. Hänen silmistään paistoi suru ja syyllisyys.
Megame kaatui polvilleen.
"Miksi sinä jätit meidät?" Hän kuiskasi.
Oraakkeli pudisti päätään surullisena.
"Miksi sinä jätit meidät?!" Megame huusi.
"Megame." Payn sanoi vaivautuneesti, muttei kyennyt jatkamaan lausettaan.
"Anna minulle anteeksi." Oraakkeli sanoi pää painoksissa. Hänen äänensä ei ollut enää salaperäinen vaan täynnä katumusta.
"En!" Megame raivosi. "Miksi antaisin sinulle anteeksi? Sinä jätit minut ja isän yksin! Sinä hylkäsit meidät!"
Oraakkeli ei osannut sanoa mitään. Hän vain tuijotti tytärtään surullisena.
"Ja nyt isä on kuollut." Megame kuiskasi ja alkoi jälleen itkemään lohduttomasti. "Miksi et ollut siellä kun sinua eniten tarvittiin?"
Oraakkeli pysyi vaiti.
"Vastaa minulle!" Megame huusi.
"Megame." Oraakkeli sanoi. "Minä en voinut jäädä sinne."
"Koska sait täydellisen tietoisuuden, vai?" Megame kysyi raivoissaan. "Onko se sinusta hyvä syy hylätä perheensä?"
"Se tuntui oikealta ratkaisulta." Oraakkeli mutisi, mutta Megame naurahti ivallisesti.
"Paskat!" Hän kirkui. "Paskat minä sinun tietoisuudestasi, paskat minä siitä, mikä tuntui sinusta oikealta."
Megame lyyhistyi lattialle ja itki vuolaasti. Payn laskeutui polvilleen hänen viereensä ja silitti hänen hiuksiaan.
"Tiesikö kuningas Algareth sinun tietoisuuden saavuttamisesta?" Payn kysyi Oraakkelilta, joka pudisti päätään.
"Kuningas, sinun entinen aviomiehesi ja tämän sydämensä särkeneen tytön isä, on kuollut." Payn sanoi.
"Minä tiedän." Oraakkeli sanoi ääni vavisten.
"Hänet tappoi entinen sotilaspäällikkö, Onimech Merec." Payn jatkoi.
"Minä tiedän senkin." Oraakkeli vastasi.
"Missä hän on?" Payn kysyi. "Missä on kuninkaan tappaja?"
Oraakkeli pysyi vaiti hetken.
"Täällä." Hän kuiskasi.
"Mitä?" Payn ja Megame kysyivät yhteen ääneen. Megame kohotti itkuiset kasvonsa lattialta ja katsoi nyt syvälle äitinsä sinisiin silmiin.
"Hän on saapunut Etheriin." Oraakkeli kuiskasi.
Sitten he kuulivat askeleita takanaan.
"Miten mukavaa nähdä täällä vanhoja tuttuja." He kuulivat äänen sanovan.
Payn katsahti taakseen ja hänen silmänsä laajenivat.
"Onimech." Hän kuiskasi.
Megame käänsi katseensa pelokkaana Onimechia kohti. Hän ei ymmärtänyt itseään. Puolustaessaan isäänsä hän ei pelännyt kohtaavansa suurta sotilaspäällikköä, mutta nyt hänet valtasi pelko.
Onimech laski huppunsa alas ja silmäili kiinnostuneena huonetta.
"Suuri sotilaspäällikkö ja kuninkaan tytär makaavat lattialla kuin koirat." Hän naurahti. "Ennenkuulumatonta."
Payn nousi ylös ja katsoi Onimechia silmiin. He olivat suurinpiirtein saman mittaisia, Payn vain aavistuksen pidempi.
"Sinä et ole muuttunut yhtään kahteenkymmeneen vuoteen." Payn sanoi sitten. "Liittynee kiellettyyn magiaan, johon olet kajonnut?"
Onimech kohautti olkiaan välinpitämättömästi. Lunare katsoi kiinnostuneena huoneessa olevia ihmisiä. Oraakkeli oli kauhuissaan.
Onimech oli vetänyt miekkansa esille jo ennen kuin oli saapunutkaan Oraakkelin asuntoon. Lunarella oli myös ase esillä; pitkä miekka, jonka terä kimmelsi valossa.
"Olet näemmä saanut kätesi takaisin?" Payn huomautti ja kaivoi itsekin miekkansa esille.
"Lunare tässä osaa parantaa vakavimmatkin sairaudet." Onimech totesi ja heilautti päätään Lunaren suuntaan, joka punastui hivenen.
"Mutta nyt on ilmennyt pieniä ongelmia, joihin tarvitsen Oraakkelilta vastauksen." Onimech jatkoi ja vilkaisi kauhuissaan olevaa Oraakkelia.
"Kehtaatkin tulla minulta pyytämään apua." Oraakkeli puuskahti ja yritti kerätä rohkeuttaan.
"Kyllä kehtaan." Onimech vastasi siirappiseen sävyyn. "Ajattelin ensin tappaa sinun seuralaisesi, jonka jälkeen uskoakseni viimeistään kerrot minulle vastaukset mihin tahansa, tai valitettavasti joutuisin kiduttamaan sinua siihen asti, kunnes kerrot."
Megame nousi ylös lattialta ja otti itsekin esille miekkansa.
"Äitiini et koske." Megame kuiskasi raivoissaan. Oraakkeli käänsi hämmästyneenä katseensa Megameen.
"Äitiisi?" Lunare ihmetteli. Onimech naurahti.
"Pikku salaisuuksia, vai?" Hän hymähti huvittuneena.
Onimech otti muutaman askeleen eteenpäin ja Megame puristi miekkaansa tiukemmin.
"Suuri Oraakkeli." Onimech sanoi. "Minulla on ilo tappaa koko sinun perheesi."

Ja tämän seuraavan luvun myötä toivotan kaikille hyvää viikonloppua ja lukemisen iloa. Tai surua, miten sen nyt haluaa ottaa.
Seuraavaa lukua pukkaa jälleen maanantaina. Kommentoikaa. Kritiikkiä tai kehuja, kumpikin käy.

---

Luku 12: Unohdettu magia

"Tapa tyttö." Onimech käski Lunarea. "Minä hoidan Globesin."
Lunare nyökkäsi ja katsoi päättäväisesti Megamea, joka hymähti. Megame oli Lunarea noin päätä pidempi ja nainen vaikutti muutenkin Megamea hennommalta.
"Älä koskaan aliarvioi vastustajaasi." Payn kuiskasi Megamelle. "Emme voi tietää onko Onimech opettanut hänellekin kiellettyä magiaa."
"Aivan." Megame vastasi ja nyökkäsi.
Onimech heilautti miekkaansa Paynia kohti, joka torjui iskun välittömästi. Oraakkeli parahti kauhuissaan.
Lunare syöksyi Megamea kohti ja yritti iskeä miekallaan tätä kasvoihin. Megame väisti hyökkäyksen, huitaisi itse miekallaan Lunarea kohti, joka torjui iskun omalla miekallaan.
Onimech iski uudestaan Paynia kohti, Payn torjui senkin iskun. Metallin kalahtelu kaikui Oraakkelin asunnossa, kun Onimech huitoi miekallaan ja Payn torjui jokaisen hyökkäyksen.
"Isket hyvin yksikätiseksi." Payn sanoi, kun huomasi ettei Onimech voinut käyttää vasenta kättään.
"Niin sinäkin." Onimech vastasi ja iski uuden iskun Paynia kohti. "Sattuiko se kun kätesi leikattiin irti?" Hän jatkoi ja hymyili pirullisesti.
"Olen kokenut pahempaakin tuskaa." Payn vastasi hymähtäen. Nyt hän sai itse hyökättyä, mutta Onimech väisti iskun kevyesti.
Lunare ja Megame myös vaihtoivat hyökkäyksiä. He huitoivat toisiaan kasvoja ja vartaloa kohti, mutteivät kumpikaan saaneet osuttua toisiinsa.
"Mitä yhteistä sinulla ja sotilaspäälliköllä on?" Lunare kysyi kuiskaten, kun heidät miekat kalahtivat vastakkain. "Sinä olet vain nuori nainen ja hän on sotasankari."
"Toisin kuin sinä." Megame vastasi. "Minä en ole rakastunut sotilaspäällikköön."
Lunaren silmät laajenivat.
"Kuinka sinä tiedät?" Lunare kysyi säikähtäneenä.
Megame hymähti ja iski miekallaan.
Lunare kiljaisi - Megamen miekka osui hänen rintaansa. Hän oli menettänyt keskittymiskykynsä Megamen puheista.
Lunare kaatui lattialle.
"Typerä tyttö." Onimech sähähti, kun huomasi Lunaren maassa. Payn iski ja sai viillettyä Onimechin vasenta kättä.
Onimech ei näyttänyt huomaavaankaan saaneensa osumaa. Hän huitaisi miekallaan Paynia kohti, joka väisti hyökkäyksen.
"Mitä ihmettä?" Payn kuiskasi. Hän huomasi Onimechiin tekemästään viillosta valuvan mustaa verta.
Onimech vilkaisi kättään.
"Kappas." Hän sanoi kuin musta veri olisi hänelle arkipäivää. "Juuri tähän kaipaankin vastausta."
"Megame." Onimech sanoi sitten ja väisti Paynin hyökkäyksen. Megame hätkähti ja vilkaisi Onimechia. Lunare makasi yhä maassa ja veri oli värjännyt hänen mustan kaapunsa.
"Kirositko sinä minut ennen kuin tapoin isäsi?" Onimech kysyi sitten. Megame katsoi miestä pitkään hölmistyneenä.
"Toivon että olisinkin." Megame vastasi sitten jäätävästi.
Lunaren silmät revähtivät raivosta auki. Megame vilkaisi häntä kylmästi.
Lunare kohotti itsensä hitaasti istumaan ja sen jälkeen seisomaan.
"Älä sano herralleni noin." Lunare kuiskasi raivoissaan.
Megame katsoi hämmästyneenä vihollisensa myrkynvihreitä silmiä.
Lunare huitaisi äkisti miekallaan kohti Megamen kasvoja, mutta Megame sai torjuttua hyökkäyksen viime tipassa. Heidän miekkansa olivat vastakkain, mutta Lunaren toinen käsi oli vapaana. Hän siveli rinnassaan olevaa haavaa kämmenellään.
Megame kirosi hiljaa - hän joutuisi magian kohteeksi, jollei äkkiä keksisi jotain.
Hän yritti potkaista Lunarea, mutta tämä loikkasi taaksepäin.
"Phirus megace." Lunare sanoi ja tulipallo syttyi nopeasti hänen käteensä. Hän heilautti kättään Megamea kohti.
Megame tiesi, että jos hän väistäisi, niin tulipallo osuisi hänen äitiinsä. Hän huitaisi miekallaan kohti lentävää tulipalloa. Tulipallo halkesi kahtia. Toinen puolisko lensi kirjahyllyyn, joka oli täynnä koriste-esineitä ja sytytti hyllyn tuleen. Esineet särkyivät ja sirpaleita lensi lattialle. Toinen puolisko lensi kohti Onimechia, joka kiroten loikkasi taaksepäin. Toinenkin kirjahylly syttyi tuleen.
Payn syöksyi Onimechia kohti ja Megame Lunarea kohti. He huitoivat miltei samaa tahtia vastustajiaan miekalla, jotka joutuivat vain perääntymään ja torjumaan hyökkäyksiä.
Sitten Onimech ähkäisi ja hänen miekkansa kalahti lattialle. Hän tarttui rintaansa kiinni oikealla kädellään ja kaatui polvilleen. Hänen silmänsä olivat laajenneet kauhusta.
"Herra Onimech!" Lunare kiljaisi ja väisti samassa Megamen hyökkäyksen.

Payn katsoi polvilleen kaatunutta vihollistaan, joka alkoi jo karjumaan tuskasta.
"Se leviää." Onimech sähisi ja hänen silmänsä alkoivat verestämään. "Se leviää!"
Sitten hän yskäisi verta lattialle. Veri oli mustaa.
Lunare ei tiennyt mihin keskittyä; Megameen vaiko herraansa.
"Olet leikkinyt liian pitkään kielletyllä magialla, Onimech." Payn sanoi ja katsoi kylmästi Onimechia.
"Hiljene, Globes!" Onimech karjaisi ja katsoi järkyttyneenä mustaa verta lattialla. "Tämä ei liity mitenkään siihen!"
Hän vilkaisi raivoissaan Megamea, joka huitoi miekallaan hänen avustajaansa.
"Tuon typerän tytön isä kirosi minut ennen kuolemaansa."
Onimech yritti vaivalloisesti nousta ylös. Payn potkaisi häntä kasvoille, jolloin hän lensi selälleen lattialle.
"Kuka se nyt makaa lattialla kuin koira?" Payn puuskahti ja ojensi miekkaansa Onimechin kaulaa kohti.
"Hän saa maksaa tuosta hyvästä." Lunare sähähti Megamelle, torjui tämän hyökkäyksen ja samalla toisella kädellään sivalsi uudestaan verta rinnastaan.
Hän iski kämmenensä Megamen rintaa vasten ja kuiskasi: "Udoptos piens kristes!"
Megame ähkäisi. Hänen pupillinsa pienenivät ja hän tunsi jäätyvänsä sisältäpäin. Megame kaatui lattialle.
"Megame!" Payn huudahti. Hän ei voinut päästää Onimechia silmistään, joten hän joutui vain pysymään siinä. Lunare kaivoi kaapunsa sisältä kolme neulaa, jotka hän heitti Paynia kohti. Payn kirosi ja torjui piikit miekallaan. Lunare syöksyi häntä kohti ja sai iskettyä miekallaan tätä kylkeen. Payn potkaisi Lunaren kauemmas. Samassa Onimech nousi ylös ja iski miekallaan.
Huuto täytti huoneen. Onimech oli saanut iskettyä miekkansa Paynin olkapäähän. Payn oli vain kerennyt hieman väistämään, ettei miekka osunut hänen kaulaansa. Hän kaatui polvilleen ja Onimech veti hitaasti miekkansa irti.
Onimech vilkaisi Oraakkelia, joka oli järkyttyneenä seurannut taistelua sivusta.
"Säästän heidän henkensä, jos kerrot vastauksen ongelmaani." Hän kuiskasi ja Payn kaatui kasvoilleen lattialle.
Oraakkeli nyökkäsi ja katsoi kauhuissaan tytärtään, jonka hengitys oli alkanut huuruamaan. Onimech riisui kaapunsa vyötäröön saakka. Hänen vartalonsa oli riutunut, mutta lihaksikas. Hänellä oli kalpea iho, mutta hänen vasen kätensä, olkapäänsä, rintansa, sekä puolet hänen vatsastaan olivat täysin mustat.
"Mikä tämä on?" Onimech sanoi ja lähestyi Oraakkelia.
Oraakkeli vilkaisi Onimechia.
"Taistelin Algarethia vastaan. Tuon typerän tyttäresi takia menetin vasemman käteni. Sain käteni takaisin, mutta se on muuttunut mustaksi ja tuo mustuus vain leviää ympäri vartaloani. Se tekee kipeää." Onimech iski raivostuneena nyrkillään yhden kirjahyllyn koriste-esineen kappaleiksi. "Se tekee aivan helvetin kipeää."
Oraakkeli nielaisi kuuluvasti.
"Säästättekö varmasti heidän henkensä?" Hän kysyi ja Onimech hymähti.
"Sinun on luotettava siihen." Hän vastasi kylmästi.
Oraakkeli huokaisi syvään.
"Tuo on ikivanha kirous." Oraakkeli kertoi. "Mustofes mours, nimeltään. Se kirotaan ihmisiin, jotta heidän saamansa vammat taisteluissa eivät koskaan paranisi, vaan tappaisivat."
"Kiellettyä magiaa?" Onimech täsmensi.
Oraakkeli pudisti päätään hitaasti.
"Unohdettua magiaa."
Onimech ei vastannut. Hän tutki nyt kiinnostuneena mustunutta vartaloaan.
"Ja kuinka tämä parannetaan?" Hän kysyi.
"Uudella verellä." Oraakkeli vastasi ja katsoi jälleen pelokkaana tytärtään. "Säästäkää heidät." Hän pyysi sitten, mutta Onimech ei vastannut.
"Uudella verellä?" Hän toisti sitten.
"Niin." Oraakkeli vastasi ja hän alkoi kuulostamaan jo hätääntyneeltä. "Sinä tarvitset luovuttajan, jolla on sama veriryhmä kanssasi. Se on pitkä ja kivulias prosessi, mutta auttaa varmasti."
Onimech naurahti ontosti.
"Vai niin, mielenkiintoista." Hän kuiskasi. Sitten hän kumarsi Oraakkelille.
"Kiitos tiedosta, suuri Oraakkeli. Pidän lupaukseni enkä tapa heitä, vaikkakin mieleni tekisi."
Hän poistui Lunaren kanssa Oraakkelin asunnosta. Lunare kääntyi vielä ovella, katsoi Megamea kohti ja sanoi: "myös tuo oli unohdettua magiaa. Emme tapa häntä, hän kuolee itsestään tunnin kuluessa."
Sitten hän poistui herransa perään ja Oraakkeli purskahti kyyneliin.

Payn virkosi. Hän tunnusteli lattiaa kädellään. Lattia tuntui hyvin märältä, hän kohotti katseensa ja huomasi sen olevan veressä. Hänen veressään.
Hän nousi istumaan ähkäisten ja katseli ympärilleen. Hän näki Megamen, jonka iho oli alkanut kalpenemaan ja huulet sinertämään.
"Megame." Hän ähkäisi ja kompuroi tämän luokse. Sitten hän huomasi Oraakkelin Megamen vieressä.
"Mikä hänellä on?" Payn kysyi.
"Hänen ylleen langetettiin unohdetun magian loitsu." Oraakkeli vastasi päätään pudistellen.
"Unohdetun magian?" Payn kysyi ihmeissään. "Luulin ettei kukaan ole harjoittanut sitä yli viiteenkymmeneen vuoteen."
"Kuningas Algareth osasi sitä myös." Oraakkeli vastasi ja huokaisi. "Hän kirosi Onimechin."
"Kerroitko hänelle parannuskeinon?" Payn kysyi.
Oraakkeli nyökkäsi ja Payn kirosi.
"Hän olisi muuten tappanut teidät molemmat." Oraakkeli sanoi ja hänen silmänsä kostuivat.
Payn vilkaisi Megamea.
"Kuinka voimme auttaa häntä?"
"Häntä pitää lämmittää, hän tarvitsee paljon lämpöä." Oraakkeli sanoi ja etsi katseellaan huoneesta jotain lämmintä.
Payn riisui takkinsa ja laski sen Megamen päälle. Paynilla oli yllään vielä musta, hihaton paita. Hänellä oli vahvat ja lihaksikkaat käsivarret, jotka olivat täynnä vanhoja arpia.
Oraakkeli katsoi kiinnostuneena Paynin metallista käsiproteesiaan, sekä tämän kasvoja.
Hänen suutaan oltiin viilletty miekalla ja ne olivat jättäneet ilkeännäköiset arvet. Näytti kuin hän olisi hymyillyt leveästi jatkuvasti.
"Tämä ei riitä." Payn kuiskasi. Hän kastoi kämmenensä olkapäästään valuvaan vereen. Sitten hän sytytti tulipallon, jota hän piti Megamen yläpuolella.
"Osaatko magiaa?" Payn kysyi Oraakkelilta. "Voisi tulla tarpeeseen."
"En ole koskaan harjoittanut." Oraakkeli myönsi.
Lämpö tuntui auttavan Megamea, sillä hänen hengityksensä ei enää huurunnut.
"Auttaako tämä?" Payn kysyi ja siristi silmiään.
Sitten he huomasivat järkytyksekseen Megamen ihon alkavan sinertämään.
"Kirottua." Payn mutisi ja kasvatti liekkiä ajatuksensa voimalla.
"Voi ei." Oraakkeli mutisi ja silitti tyttärensä hiuksia. Sitten hän purskahti uudelleen itkuun.
"Anna anteeksi, Megame." Hän sopersi kyyneliensä lomasta. "Olen ollut kamala äiti ja hirveä vaimo."
"Anna meidän ymmärtää." Payn sanoi ja katsoi säälivästi Oraakkelia. "Kerro meille mitä tapahtui. Megame kyllä kuulee. Anna edes hänen ymmärtää, jos minä en siihen kykene."
Oraakkeli katsoi murtuneena tytärtään, joka alkoi jo näyttämään kuolleelta.
"Menin naimisiin isäsi kanssa, kun hän saapui sodasta. Hänet korotettiin suoraan kuninkaaksi urotekojensa ansiosta, olin niin ylpeä." Oraakkeli sanoi hiljaisella äänellä ja silitti tyttärensä hiuksia. "Me olimme onnellisia ja pian saimme sinut. Emme voineet olla onnellisempia. Eräänä päivänä isäsi kysyi minulta kysymyksen, johon yllätyksekseni tiesin vastauksen, vaikken aikaisemmin ollutkaan kuullut asiasta. Sitten ymmärsin, että minulle on siunattu lahja. Lahja sinun kauttasi Megame, sillä synnyttyäsi tämä kaikki tapahtui. Lopulta olin itsekäs ja ajattelin perheen pilaavan tietoisuuteni, joten poistuin. Tiesin kuitenkin mitä linnassa tapahtui, sillä se oli aina pinttyneenä muistiini." Sitten Oraakkeli parahti ja itki jälleen vuolaasti. "Mutta minä unohdin sinut, rakas tyttäreni, unohdin sinut. Unohdin, vaikka sinun synnyttyäsi sain tämän lahjan. Kenties vain halusin uskotella itselleni, että sinulla on kaikki hyvin. En olisi kestänyt jos olisin tiennyt sinuun sattuvan."
Oraakkeli suuteli Megamen otsaa ja painoi sitten päänsä tämän rinnalle.
"Anna anteeksi." Hän kuiskasi. "Tekisin mitä vain, että saisin anteeksiantosi."

Megame kohotti kätensä äitinsä poskelle. Oraakkeli hätkähti. Payn kohotti kulmiaan, mutta hymyili.
"Hän tarvitsi sydämelleen lämpöä." Payn kuiskasi ja sammutti liekin kädessään. "Lämpiminkään tuli ei sitä pystyisi korvaamaan."
"Äiti." Megame kuiskasi ja Oraakkeli tarttui hänen käteensä. "Saat anteeksi."
Megamen iho alkoi vähitellen saamaan taas väriä. Oraakkeli hymyili silmät kostuneina.
Sitten Megame käänsi katseensa Payniin, joka yritti samassa laittaa kätensä kasvojensa peitoksi.
"Ei." Megame kuiskasi ja tarttui Paynin käteen. "Älä peitä kasvojasi."
Payn laski kätensä, mutta sulki silmänsä häpeissään.
"Sinä olet komea." Megame kuiskasi hymyillen. Sitten hän sulki silmänsä ja veti syvään henkeä.
"Me olimme niin lähellä." Hän sanoi sitten ja Payn aukaisi jälleen silmänsä. Hän tunsi punastuneensa hivenen.
"Me emme olisi tarvinneet Gileania, jos olisimme saaneet Onimechin tapettua jo nyt. Me oltaisiin voitu palata kotiin. Me olimme niin lähellä."
Payn silitti Megamen poskea.
"Onimech on liian vahva meille, lisäksi hänellä on varmasti enemmän apureita kuin se nainen. Me tarvitsemme edelleen Gileania."
Megame nyökkäsi.
Sitten Oraakkeli haukkoi henkeään.
"Mitä nyt?" Megame kysyi ja katsoi säikähtäneenä äitiään.
"Cryst." Hän kuiskasi. "Sinne on hyökätty."
"Mitä?" Megame ja Payn kysyivät yhteen ääneen hätääntyneinä.
"Kolme ihmistä." Oraakkeli jatkoi. "Hyvin voimakkaita."
Megame kirosi.
"Me emme mitenkään pääse sinne ajoissa!"
Payn mietti hetken aikaa.
"On yksi mahdollisuus." Hän sanoi sitten ja Megame katsoi häntä odottavasti.
"Muistatko kun kerroin sinulle teleportaasista?" Payn kysyi ja Megame nyökkäsi.
"Voimme käyttää sitä, mutta voimamme ehtyvät. Kenties saamme pidäteltyä hyökkääjiä, mutta tuskin sen enempää."
Megame punnitsi vaihtoehtoja. Oliko heillä edes vaihtoehtoja?
Sitten hän nyökkäsi.
"Meidän täytyy tehdä niin."
"Tämä toimii samalla periaatteella kuin valkoinen magia normaalistikin." Payn selitti nopeasti. "Ajattelet vain tiukasti päämäärääsi, tässä tapauksessa esimerkiksi kaupungin portteja ja lausut loitsun."
Megame nyökkäsi.
"Tehdään se." Hän sanoi sitten, nousi varovaisesti pystyyn ja ojensi takin Paynille takaisin.
Megame katsoi äitiään, joka oli yhä polvillaan lattialla.
"Minä palaan luoksesi." Megame sanoi. "Minä lupaan sen."
Oraakkeli nyökkäsi ja nousi ylös. Hän halasi tytärtään.
"Pidä huolta kaupungistasi, kuningatar."
"Lähdetään." Payn sanoi ja puki takkinsa päälleen. Heidän ei tarvinnut valkoista magiaa käyttäessään käyttää vertaan ja se tuntui Megamesta hivenen vieraalta ajatukselta, kun oli kyseessä niinkin suuri magia, kuin paikan vaihtaminen silmän räpäyksessä.
"Näkemiin." Megame sanoi äidilleen, keskittyi päämääräänsä ja kuiskasi: "Therephos megace."

Hyvää tekstiä edelleen, sikäli kun nämä kaikki uudet luvut tuli tuossa eilenillalla lukaistua. Paynin menneisyyden kerronta masensi kyllä aikalailla ja oli muutenkin omaan mieleeni sopivan hyvin kuvattua. Jostain kumman syystä vain osasin heti ennalta-arvata kuka oraakkeli mahdollisesti olisi, heti kun tiesin että tämä oli sukupuoleltaan nainen. En tiedä onko se ihan huono asia, mutta viihdyttävä tämä teksti oli siitä huolimatta ainakin.

Mitään versinaisesti kehnoa tai vastaavaa nyt en löytänyt kuin sen että melkolailla kaikki tarinan elementeistä lohikäärmeisiin ja maageihin on yhä edelleenkin ollut tätä melkolailla turhankin tavanomaista fantasiahuttua, en tosin sano että se olisi mikään huonokaan asia kun tämä teksti silti imaisee siitä huolimatta hyvin mukaansa.

Jatkoa odotellaan yhä innoissaan ja heittäkää nyt ihmeessä te muutkin jotain kommenttia, jos mahdollisesti olette tätä stooria lukemassa.

Se oli ikäänkuin tarkoituskin. Tehtävä suoritettu.

Tämä "perinteinen fantasiahuttu" tulee olemaan läsnä jatkuvasti, mitä nyt esim. lohikäärmeisiin paneudutaan tehokkaammin myöhemmin, eivätkä ne jää tympeisiin sivurooleihin lentävinä sisiliskoina, kuten perinteisesti.
Magialle tulen antamaan enemmän "omaa" pohjaa - myöskin myöhemmin. Eli magiasta pyrin muovaamaan enemmän omaa juttuani, ettei se vain muistuttaisi Final Fantasya, tai muutakaan vastaavaa.
Kiitokset kommentista. Ja kuten Gigsu sanoikin, niin muutkin voisivat kommentoida tätä. Pelkkä "hyvä tarina, lisää jatkoo" -kommenttikin kelpaa. Tai sitten "vitun paska, en lue". Tietty perustelut mukaan... Keh heh.

Mutta sitten! Nyt ollaan päästy sellaiseen pisteeseen, että on aika ottaa esiin uudet kuviot tarinassani. Eli nyt käännytään astettain pois Onimech vs. Megame & Payn -kissa ja hiiri leikistä.
Toivottavasti tämä miellyttää kaikkia ja tekee tarinastani entistäkin mielenkiintoisempaa.
Vielä tämän viikon saatte joka päivä uuden luvun luettaviksenne, sitten - töideni päätyttyä - saatte harvemmin uutta matskua. Lisäksi edessäni on se pirun intti. Mutta no fears, tarina ei kuole kuitenkaan.

Jatketaan.

---

Luku 13: Nigmeres

Valkoiset sulat lensivät ilmaan vaimean poksahduksen saattelemana. Tuuli kaappasi sulat haltuunsa ja lennätti ne kauas pois.
Megame huomasi seisovansa Crystin porttien edessä. Hän oli pyörällä päästään. Hän ei voinut uskoa olleensa muutama sekunti sitten Etelässä ja nyt taas kotona Pohjoisessa. Teleportaasi-matkasta hän ei muistanut mitään.
Taistelu ja läheltä käynyt kuolema olivat verottaneet hänen voimiaan, mutta teleportaasi oli suorastaan kuihduttanut hänen voimansa olemattomiin. Hän uskoi pystyvänsä vielä kävelemään, pakossa jopa juoksemaankin, mutta taisteleminen tuntui hänestä mahdottomuudelta.
Pian hän kuuli vierestään poksahduksen ja huomasi valkoisen sulan lentävän vasten hänen poskeaan. Payn oli saapunut hänen vierelleen. Payn vaikutti myös hyvin väsyneeltä.
"Jotain on todella tapahtunut." Payn sanoi.
Megame katsoi kaupungin portteja. Portit olivat avoimina ja vartijat olivat kuolleet.
"Ketkä ovat voineet tehdä tuollaista?" Megame kysyi järkyttyneenä.
"Pian saamme siitä selvää." Payn vastasi ja veti miekkansa esille. Megame teki samoin.
"Lähdetään." Payn sanoi ja he kulkivat porteista.
Megame vilkaisi vartijoita. Molemmilla oli kasvoillaan järkyttyneet ilmeet. Toisen kaula oltiin viilletty auki, toinen vaikutti koskemattomalta. Hän ymmärsi heti kielletyn magian olevan toisen vartijan kuolinsyy.
Megame oli uskonut kaupungin olevan täynnä ruumiita ja talojen olevan ilmiliekeissä, mutta Cryst näyttikin olevan täysin samassa kunnossa kuin hänen lähtiessäänkin. Ainoastaan sillä erolla, ettei ihmisiä vilissyt kaduilla. Se oli Megamesta pelottavan omituista.
"Asukkaat ovat piiloutuneet." Payn kuiskasi Megamelle, sillä he eivät voineet olla varmoja hyökkääjien olinpaikoista.
"Miksi tänne hyökättiin?" Megame kysyi, sikäli kuin Payn olisi tiennytkään vastausta.
"En tiedä." Payn myönsi. "He eivät kuitenkaan ole mitään tavallisia ryöstelijöitä, sillä heitä on äitisi mukaan vain kolme ja onnistuivat tappamaan vartijat."
"Pitää siis olla hyvin varautunut?" Megame kysyi.
"Kyllä." Payn vastasi ja vilkuili ympärilleen. "Erittäin hyvin varautunut."
He saapuivat kaupungin suurelle aukealle, josta oli reitti kaikkialle kaupunkiin. Aukealla oli myös suuri suihkulähde. Aukean perällä näkyi kolme mustatakkista henkilöä, joiden selässä oli kultaiset ristit ja niitä kiertävät käärmeet. Heitä ympäröi suuri joukko kuolleita sotilaita.
"He ovat pukeutuneet niinkuin ne Seegothissa tapaamamme miehet." Megame kuiskasi hämmästyneenä. Payn siristi silmiään.
Kahdella henkilöistä oli huput päässään, kolmas antoi tulipunaisten hiuksiensa liehua vapaina.

"Tässäkö on kaikki, mitä Crystillä on tarjottavanaan?" Fireol huusi raivoissaan ja iski kaksiteräisen miekkansa yhden kuolleen vartijan rintapanssarista lävitse.
"Oliko sinun välttämättä aloitettava tappaminen heti kun pääsit kaupunkiin?" Sherame kysyi turhautuneena.
"Minä nautin tästä." Fireol puuskahti. "Ja olen varma että Alvarkin nauttii."
Joukon pisin mies naurahti.
"Se on totta." Alvar sanoi. "Mutta toki voisimme olla varovaisempiakin, meidän tehtävämme on hyvin tärkeä."
Sherame laski huppunsa. Hänellä oli hartioille ulottuvat mustat hiukset, sekä hiekanharmaat silmät. Hänen katseensa kertoi, että hän oli täysin välinpitämätön ympärillään tapahtuvista asioista. Hänellä oli kapeat kasvot, sekä ohuet huulet, jotka olivat hieman vaaleat.
Joukon pisintä miestä, Alvarta, kohti lensi tulipallo, joka osui häntä päähän. Tuli levisi nopeasti ja sytytti miehen hupun palamaan. Alvar heilautti kevyesti kättään ja loi tuulen vireen sammuttamaan liekit.
"Joku yritti sytyttää minut tuleen." Alvar puuskahti. Liekit olivat kärventäneet hänen huppunsa pahasti ja hän siirsi sen alas. Hänen kasvonsa olivat luonnottoman näköiset. Kasvot olivat purppuraa ja sinistä, aivan kuin hän olisi jatkuvassa kuristusotteessa. Hänen silmänsä olivat pienet ja värittömät, hänellä ei ollut huulia ja suu oli jatkuvasti ilkeässä virneessä jopa hänen puhuessaan. Lisäksi hänellä ei ollut hiuksia ja takaraivossa oli verenvärillä maalattu kuvio; ympyrä, jonka sisällä oli tähti ja silmä.
"Eli saamme lisää tapettavia?" Fireol sanoi toiveikkaana ja katsoi taakseen.
Payn ja Megame kävelivät heitä kohti.
"Kirottua." Payn mutisi ja katsoi pitkää miestä kohti. "Pysyvä suojaus."
"Mikä?" Megame kysyi ja katsoi inhoten Alvarta.
"Kiellettyä magiaa, joka ei salli yhdenkään magian tehoavan kohteeseensa." Payn selvensi. "Ei valkoinen, eikä mustakaan. Takaraivoon värjäytynyt merkki kertoo sen. Kenties siitä syystä hän on noin ruma."
"Sinä taidat olla se sotilaspäällikkö, josta se ninja Sumuisilla Vuorilla kertoi?" Sherame sanoi kylmällä äänellään.
"Mahdollisesti." Payn vastasi ja kastoi kämmenensä uudelleen vereensä.
"Kuinka pääsitte tänne näin nopeasti?" Sherame kysyi.
"Meillä on keinomme." Payn sanoi ja loi ilmataian, muutti ilmavirtauksen kädessään palloksi, ja heitti sen Sheramea kohti.
Sherame lennähti taaksepäin paineen voimasta, mutta laskeutui kuitenkin jaloilleen.
"Te vain vaikeutatte meidän tehtäväämme." Sherame sanoi. "Alvar, mene kuninkaan linnaan ja etsi se miekka käsiisi, me hoitelemme nuo."
Alvar nyökkäsi ja juoksi kokoonsa nähden hyvin nopeasti pois.
"Teidän täytyy nyt keskittyä meihin." Fireol sanoi, kun huomasi Megamen liikahtavan mennäkseen Alvarin perään.
Sherame veti hopeisen miekan esiin ja Fireol repi kaksiteräisen miekkansa irti kuolleesta sotilaasta.
"Sotilaspäällikkö?" Fireol mutisi. "Tästä tulee haastavaa, pidän siitä."
Sherame katsoi vastustajiaan tutkivasti.
"Kauris." Hän sanoi sitten. Fireol kohotti kulmiaan.
"Heillä on kauris." Sherame jatkoi.
"Todellako?" Fireol sanoi ja katsoi vuoronperään Megamea ja Paynia. "Kummallako?"
"Tytöllä."
Payn ja Megame katsahtivat toisiaan. He eivät ymmärtäneet mitä mustahiuksinen mies tarkoitti.
"Tapetaan heidät ja viedään heidän aseensa, johtaja palkitsee meidät hyvin." Sherame sanoi ja samassa syöksyi Paynia kohti. Hän huitaisi miekallaan salamannopeasti ja sai samassa viillettyä haavan Paynin poskeen. Haava ei ollut syvä, mutta kivulias.
Payn puri huultaan ja huitaisi miekallaan takaisin, mutta Sherame torjui hyökkäyksen.
"Mutta emmehän me tarvitse kuin tytön aseen." Fireol mainitsi ja syöksyi itse Megamen kimppuun. Hän liikkui hitaammin kuin kumppaninsa, mutta Megamella oli silti vaikeuksia hänen hyökkäyksensä torjumisessa, varsinkin kun Fireol pyöräytti kaksiteräistä miekkaansa kuin se olisi tornado.
Paynilla kesti hetki, ennen kuin hän tottui Sheramen nopeuteen. Nyt hän sai torjuttua tämän hyökkäykset. Sheramella oli edelleen välinpitämätön ilme kasvoillaan. Hän ei ilmeisesti saanut minkäänlaista tunneryöppyä taistellessaan. Ei raivoa, ei nautintoa, ei mitään.
Fireol heilautti jälleen kaksiteräistä miekkaansa. Megame joutui torjumaan omalla miekallaan, sekä loikkaamaan samalla taaksepäin, jotta Fireolin miekan toinen terä ei osuisi häntä jalkoihin ja toinen päähän.
"Tyttö on vikkelä." Fireol tuumasi ja heilautti uudestaan asettaan. Toisen terän Megame sai torjuttua, toinen terä viilsi hänen polveaan ja Megame horjahti. "Muttei tarpeeksi vikkelä." Fireol jatkoi ivallisesti.
Payn huitoi aseellaan minkä pystyi ehtyneillä voimillaan. Hän tunsi itsensä hyvin väsyneeksi. Ilman teleportaasia hän olisi kyennyt ottamaan kymmenenkin taistelua vastaan helposti. Sherame torjui tai väisti jokaisen iskun ja aina välillä huitaisi omalla miekallaan, muttei saanut enää osumaan Payniin.
Sitten Sherame viilsi nopeasti peukaloaan ja loi tulitaian, jonka sinkautti Paynin kasvoja kohti. Payn sai vain vaivoin väistettyä tulipallon. Hän käänsi päätään nopeasti ja tunsi liekkien lämmittävän hänen kasvojaan. Tulipallo lensi lopulta suihkulähteeseen ja sammui sinne.
"Sinä et ole käyttänyt Infinite iccubea." Payn sanoi silmät sirillään ja väisti Sheramen tökkäyksen.
"Toisin kuin muut Nigmeresin jäsenet, niin minä en ole idiootti." Sherame vastasi.
Sherame väisti Paynin vaakasuoran viillon, iski itse pystysuoraan ja joutui väistämään sitten uuden vaakasuoran hyökkäyksen. Payn tunsi olevansa aivan lopussa, muttei antanut sen tulla julki vastustajalleen.
Fireol joutui itse puolustautumaan Megamelta, joka huitoi miekallaan pysty- ja vaakasuoria hyökkäyksiä miltei vuoronperään. Megame huomasi myös väsyneensä ja hänen hyökkäyksensä kävivät hitaammiksi.
"Tämä on turhauttavaa." Fireol murahti, kun huomasi joutuneensa puolustuslinjalle yli minuutin ajaksi. Hän loikkasi taaksepäin seuraavan vaakasuoran viillon tullessa ja loi nopeasti vesitaian, käyttämällä hyväkseen suihkulähteen vettä. Suuri vesimassa kohosi lähteestä ja syöksyi päin Megamea, joka kuitenkin onnistui väistämään sen hyppäämällä sivulle. Sellainen määrä vettä olisi murtanut hänen luunsa.
"Tyttöhän osaa väistää magiaakin." Fireol puuskahti. "Tästä menee kohta hauskuus."
Samalla kun Megame hyppäsi sivummalle, hän sai viillettyä miekallaan kämmeneensä ja kokosi nyt tulimagiaa.
Fireol juoksi häntä kohti ja hän heitti tulipallon.
"Pahus." Fireol älähti, kun huomasi tulipallon lentävän. Hän ei kerennyt väistämään tai torjumaan magiaa, vaan tulipallo iski häntä rintaan ja hän lensi selälleen maahan. Hän huitaisi liekit takistaan ja kirosi vuolaasti.
Megame valahti polvilleen maahan. Hän oli hyvin väsynyt.
"Hemmetin tyttö." Hän ärähti. "Loppui leikkiminen, tapan sinut samantien."
Payn aavisti pahinta. Hän väisti Sheramen tökkäyksen, valmisti ilmaloitsun, muutti ilman kädessään palloksi ja heitti sen Fireolia päin, joka oli juuri juoksemassa jälleen Megamea kohti ja pyöräytti uhkaavasti kaksiteräistä miekkaansa.
Fireol taisi aavistaa Paynin ajatukset, sillä hän pysähtyi juuri kun ilmamagia lensi hänen edestään. Jos hän olisi vielä jatkanut juoksuaan, niin ilmamagia olisi osunut häntä päähän ja hän olisi varmasti menettänyt tajuntansa. Parhaimmassa tapauksessa niskanikamansakin.
Payn sai annettua Megamelle aikaa palauttaa voimiaan, mutta nyt hänen oma puolustuksensa heikkeni. Sherame viilsi miekallaan Paynin kylkeä. Payn huudahti, haava oli erittäin syvä. Verta lensi pitkälle ja värjäsi katua. Sherame veti miekkansa irti Paynin kyljestä ja tämä kaatui älähtäen maahan.
"Sotilaspäällikkö on poissa pelistä." Sherame sanoi Fireolille, joka oli hyökännyt uudestaan Megamen kimppuun. Megame torjui Fireolin hyökkäyksen. Joka torjunnan jälkeen Fireol kirosi ääneen.
Sherame katsoi maassa makaavaa Paynia, joka hengitti raskaasti, muttei muuten liikkunut.
"Hän ei selviä." Sherame kuiskasi ja juoksi Megamea kohti.
"Payn." Megame mutisi kauhuissaan, kun näki Sheramen juoksevan häntä kohti. Hän ei nähnyt ystäväänsä missään.
Sherame heilautti asettaan, Megame väisti vain vaivoin kohti tulevan viillon, mutta joutui sitten Fireolin kaksiteräisen miekan kohteeksi. Terä viilsi Megamen rintaan pitkän viillon ja hän kaatui älähtäen maahan.
"Hienoa." Fireol sanoi tyytyväisenä itseensä. "Otetaan hempukan ase ja häivytään."
"Alvar ei ole vielä saapunut." Sherame sanoi ja katsoi tietä, joka vei kuninkaan linnaan.

"Vielä tämän kerran." Payn kuiskasi ja älähti kivusta. "Vain vielä tämän kerran."
Hän yritti nousta ylös, mutta tunsi jalkojen pettävän altaan. Hän yritti puskea itseään seisomaan ja lopulta onnistuikin siinä. Hänen vasemman kätensä hiha syttyi palamaan.
Sherame oli juuri ottamassa Megamen asetta maasta, kun hän kuuli omituisen äänen takanaan. Äänessä oli liekkien lepatusta, sekä sähkön virtausta.
"Sotilaspäällikkö." Sherame kuiskasi. Hän vilkaisi olkansa ylitse ja näki kohti juoksevan Paynin. Payn iski nyrkillään, mutta Sherame väisti hyökkäyksen ketterällä sivuttain voltilla. Payn käänsi iskunsa suuntaa ja nyrkki heilahti Fireolia kohti.
Fireol kirosi ja yritti torjua hyökkäyksen miekallaan. Miekka halkesi kahtia Paynin iskun voimasta ja nyrkki upposi syvälle Fireolin kehoon.
Fireol huusi kivusta. Payn oli saanut lävistettyä Fireolin oikeanpuolimmaisen kyljen.
Verta lensi tajuttoman Megamen päälle, sekä aukealle. Kylkiluut rusahtivat poikki ja törröttivät Fireolin kehosta ulos.
"Sherame." Fireol ähkäisi. "Auta minua."
Sherame katsoi sivusta kylmästi sotilaspäällikköä, jonka iho alkoi kalpenemaan verenpuutteen vuoksi. Hän katsoi myös Fireolia pitkään ja pohtien.
"Minä sain sen!" Kuului huuto kauempaa.
Alvar saapui ja hän piti kädessään edesmenneen kuningas Algarethin miekkaa.
Sherame vilkaisi Alvaria ja tämän varastamaa miekkaa. Sitten hän soi vielä kylmän katseen kituvaa Fireolia kohti.
"Fireol on poissa pelistä." Sherame ilmoitti Alvarille. "Jätetään hänet."
Fireol käänsi tuskasta vääristyneet, itkuiset kasvonsa Sheramea kohti.
"Älkää." Hän parkaisi, Paynin nyrkki yhä kehossaan. "Älkää jättäkö minua tänne."
"Epäonnistuit, Fireol." Sherame sanoi kylmästi ja laittoi miekan tuppeensa. "On vain hyvä että kuolet."
"Lähdetään, Sherame." Alvar sanoi ja naurahti katsoessaan kituvaa, itkevää Fireolia.
Kuului kaksi vaimeaa poksahdusta ja Nigmeresin kaksi jäsentä katosivat mustien sulkien lennähtäessä ilmaan.
"Kirotut." Fireol ähkäisi. Payn veti hitaasti nyrkkinsä pois tämän kehosta. Payn kaatui polvilleen maahan ja hengitti kiivaasti. Verta valui suuri määrä.
Fireol katsoi vuoronperään Megamea, sekä Paynia. Hänen katseensa alkoi sumenemaan ja hän itsekin valahti polvilleen.
"Tässä." Fireol kuiskasi ja kaivoi takkinsa vasemmanpuoleisesta povitaskusta pienen, läpinäkyvän pullon, jonka sisällä oleva neste oli vihreää. Hän ojensi pullon Paynille.
"Mitä tämä on?" Payn kysyi ja otti pullon.
"Nestettä, joka parantaa kaikki fyysiset vammasi. Juo se kokonaan, sillä tyttö ei ole vielä pahasti haavoittunut." Fireol sanoi ja yskäisi sitten verta maahan. "Hän tarvitsee vain lepoa." Hän jatkoi.
"Tässä voi olla myös myrkkyä." Payn sanoi, mutta käänsi kuitenkin pullon korkin auki ja nuuhkaisi sen sisällä olevaa nestettä. Se tuoksui aivan havuilta.
"Sinun pitää ottaa se riski." Fireol kähisi. Sitten hän kaatui selälleen maahan ja katsoi ylitseen ajautuvia taivaan pilviä.
"Nigmeresillä on neljä piilopaikkaa, yksi jokaisella mantereella." Hän sanoi ja yski jälleen verta. "Pohjoisen mantereen piilopaikka on rakennettu Sumuisten Vuorten kylkeen. Jokaista piilopaikkaa vartioi vähintään yksi Nigmeresin jäsen. Tappakaa heidät."
Fireol oksensi verta maahan. Hän katsoi Paynia pitkään.
"Kiitos, tämä oli hieno taistelu." Hän kuiskasi. Sitten hänen katseensa pysähtyi. Hän vain tuijotti silmillään näkemättä mitään. Fireol oli kuollut.
Payn tunsi pyörtyvänsä, mutta pakotti itsensä juomaan läpinäkyvän pullon nesteen, oli se sitten myrkkyä tai ei. Samassa hän huomasi katseensa sumenevan ja hänelle tuli oksettava olo.
"Perhana." Payn murahti, kunnes tunsi haavojensa umpeutuvan ja alkoi saamaan elinvoimaansa takaisin. Payn katsoi maassa makavaa Fireolia, jonka oikeanpuolimmaisessa kyljessä oli inhottava reikä ja kylkiluita paistoi hänen takkinsa lävitse.
"Kiitos." Payn kuiskasi. Sitten hän menetti tajuntansa.

Payn kuuli äänen kutsuvan häntä. Hän ei tiennyt missä oli ja miksi. Hän ei nähnyt mitään, eikä tuntenut muuta kuin laimeasti pistävää kipua kyljessään. Hän oli väsynyt ja halusi vain nukkua. Sitten hän kuuli tutun äänen yläpuoleltaan.
"Payn." Megame sanoi huolestuneena. "Oletko sinä kunnossa?"
Megame oli palannut tajuihinsa kymmenisen minuuttia sitten. Hän oli huomannut yhden kuolleen mustatakkisen miehen, sekä Paynin. Payn hengitti Megamen suureksi iloksi, joten hän uskoi saavansa tämän virkoamaan.
Payn siristi silmiään.
"Missä me olemme?" Payn kysyi nähdessään Megamen.
"Kotona." Megame vastasi hymyillen.
"Niin." Payn sanoi ja nousi varovaisesti istumaan. Hän näki Fireolin, sekä sotilaiden ruumiit. "Mikä sotatanner." Payn mutisi päätään pudistellen.
"Toivottavasti asukkaat ovat turvassa." Megame huokaisi ja katsoi surullisena aukeaa, jossa ei näkynyt muita kuin kuolleita.
"Varmasti ovat." Payn sanoi ja tunnusteli kylkeään. Hänen ihmeekseen se oli parantunut. "Meidän täytyy siivota tämä sotku. Sitten matkaamme Itään."
Megame nyökkäsi ja nousi seisomaan. Payn nousi myös, tosin hivenen aristellen.
"Mitä teemme hänelle?" Megame kysyi ja katsoi inhoten Fireolin ruumista.
"Hautaamme hänet sotilaiden mukana." Payn vastasi.
Megame kohotti kulmiaan.
"Ilman häntä olisin kuollut." Payn jatkoi ja osoitti kylkeään. "Vihollisestamme tuli ystävä."

****

"Lunare." Onimech kähähti voimattomana heidän palatessaan takaisin piilopaikkaansa. "Tekisitkö mitä tahansa vuokseni?"
"Ehdottomasti." Lunare vastasi ja tunsi punastuvansa. "Aivan mitä tahansa."
"Voisitko jopa kuolla vuokseni?." Onimech sanoi ja katsoi syvälle Lunaren silmiin.
Lunare ei epäröinyt hetkeäkään, kun hän vastasi myöntävästi. Syvä puna oli peittänyt hänen kasvonsa.
"Minä tarvitsen sinun vertasi, Lunare." Onimech sanoi ja yskäisi maahan mustaa verta. "Se voi jopa tappaa sinut."
Lunare hymyili.
"Se olisi suuri kunnia, herra Onimech."
Onimech hymyili ja ähkäisi sitten taas tuskasta.
"Kuinka tämä verensiirto hoituu?" Onimech kysyi ja aukaisi suuret puiset ovet, jonka jälkeen he pääsivät suureen, himmeästi valaistuun huoneeseen. Huone oli täynnä hyllyjä ja hyllyillä oli erilaisia lasipulloja, joiden sisällä oli erilaisia nesteitä. Huoneen päädyssä oli lyhyiden portaiden päässä kivinen valtaistuin, johon Onimech kävi istumaan. Valtaistuin oli aina tuntunut hänestä epämukavalta, mutta se sai hänet tuntemaan itsensä tärkeäksi.
"Valkoisella magialla, herra." Lunare sanoi. Hän seisoi valtaistuimen edessä ja katsoi edelleen punastellen herraansa.
"Oraakkeli sanoi sen tekevän kipeää." Onimech huokaisi. "Oletko tosiaan valmis?"
"Kyllä, herra. Voimme aloittaa vaikka heti." Lunare vastasi kumartaen.
Onimech naurahti. Harvemmin sai itselleen täysin lojaaleja palvelijoita, jotka voisivat vaikka kuolla herransa puolesta mukisematta.
"Lunare." Onimech sanoi ja katsoi naista ilkeästi hymyillen. "Sinä olet tärkeä minulle."
Lunare punastui korviaan myöten.
"Niin sinäkin minulle, herra."

Luku 14: Idän aavikot

Megame ja Payn saivat haudattua sotilaat, sekä yllättäväksi avuksi käyneen Fireolin. Hautausmaa sijaitsi aivan Crystin kaupungin reunalla. Sinne ei ollut kuninkaan linnasta kuin kymmenen minuutin kävelymatka, joten hautajaisten jälkeen Megame kykeni nopeasti käymään varmistamassa ylipappi Conhornilta, että kaikki oli hyvin, lukuunottamatta Nigmeresin yllättävää hyökkäystä. Lisäksi he tarvitsivat ylipappia siunaamaan kuolleet haudan lepoon.
Hautausmaa oli kaunista, vihreää seutua ja sinne haudattiin kaikki Crystin asukkaat heidän kuollessaan. Hautakivet olivat siistissä järjestyksessä ja siellä lepäsi nyt usea sukupolvi.
Megame ja Payn joutuivat itse kaivamaan hautoja, kunnes sitten muutama kansalainen tulivat heitä auttamaan. Heillä meni yöhön asti, aamulla kuolleet siunattaisiin.
Payn ja Megame yöpyivät linnassa, aamulla he söivät ja sen jälkeen menivät hautajaisiin yhdessä.
Tämän jälkeen he kävelivät kuninkaiden hautausmaita vartioivan lohikäärme Grockin luo.
"Olette palanneet." Grock sanoi ja heilautti päätään. Megame käsitti sen kumarrukseksi.
"Niin, mutta joudumme lähtemään suoraan matkaan." Payn vastasi ja Grock vaikutti hivenen surulliselta sen kuullessaan.
"Me tarvitsemme sinun apuasi." Payn jatkoi ja Grock katsoi yllättyneenä ystäväänsä. "Meidän pitää päästä hyvin nopeasti Idän mantereelle."
Grockia puistatti.
"Tiedän ettet halua palata paikkaan, jonne sinut hylättiin." Payn huokaisi. "Mutta tässä on kyseessä mahdollisesti koko Crystin kohtalo."
Grock siristi suuria silmiään.
"Kuka vartioi hautausmaita?" Se kysyi ja päästi tuhahtavan äänen, ikäänkuin sitä olisi ärsyttänyt ajatuskin toisesta hautausmaan vartijasta.
"Meidän on nyt pakko turvautua Crystin sotilaisiin, vaikka tuhatkin sotilasta ovat mitättömiä sinun rinnallasi." Payn sanoi.
"Kaksi tuhatta." Grock sanoi ja naurahti. Payn hymähti.
"Aivan totta."
"Hyvä on." Grock sanoi yhä nauraen. "Voin viedä teidät Itään, mutta saatte selvitä omin neuvoin takaisin."
Payn nyökkäsi. Megamellekin järjestely sopi mainiosti.
Ennen kuin he kävivät viime yönä nukkumaan, niin he olivat puhuneet matkasta Itään ja Payn oli kertonut Grockin mahdollisesta vastahakoisuudesta, sekä siitä, että Grock tuskin jäisi Itään heitä odottamaan.
Payn kävi kapungista kutsumassa muutaman sotilaan mukaansa. Megame jäi siksi aikaa Grockin seuraksi. He eivät puhuneet mitään, tuijottivat vain milloin minnekin.

****

Onimech istui valtaistuimessaan, Lunare istui jalat ristissä lattialla. Heidän välilleen Lunare oli maalannut omalla verellään viivan ja viivan sivuille erilaisia riimuja. Lisäksi heidän ympärilleen Lunare oli piirtänyt ympyrät, joiden ulkopuolilla oli myös riimuja.
Lunare hengitti raskaasti, sillä hän oli menettänyt paljon verta. Hän kuiskaili hiljaa loitsua. Veri alkoi kiehumaan.
Onimech nojasi toisella kädellään valtaistuimensa käsinojaa vasten ja katsoi kiinnostuneena Lunaren vuodattamaa verta, joka oli alkanut kuplimaan.
Sitten veri alkoi haihtumaan. Se muuttui tummanpunaiseksi höyryksi ja tulvi Onimechin sieraimiin. Samassa hänet valtasi suuri tuska, joka pakotti hänet huutamaan. Lunare tunsi myös kipua ja hänkin huusi.
Veri oli haihtunut kokonaan ilmaan. Onimech tunsi tuskan kyyneleiden valuvan pintaan ja hän hengitti raskaasti. Lunaren silmät olivat ammollaan ja hän katsoi herraansa.
"Herra Onimech." Hän kuiskasi. "Kuinka te voitte?"
Onimech siirsi kaapunsa hihaa varovasti ylöspäin. Hän pelkäsi näkevänsä yhä mustan käden. Sitten hän nauroi. Hän oli palautunut ennalleen.
"Me onnistuimme." Onimech kuiskasi ja tärisi naurusta. "Me onnistuimme!" Hän huudahti ja nousi ylös valtaistuimeltaan. Hän käveli tyynesti Lunaren ohi, joka ei kyennyt liikkumaan.
"Kiitos, Lunare." Onimech kuiskasi ja jatkoi matkaansa oville.
Lunare valahti maahan.
Oveen koputettiin juuri kun Onimech oli aukaisemassa niitä.
"Herra Onimech." Kuului miehen ääni. "Kuulimme huutoa, onko kaikki hyvin?"
"Erinomaisesti." Vastasi Onimech, joka aukaisi ovet. Oven takana seisoi kaksi kaapuun pukeutunutta miestä. Toisella miehellä oli kaulalle ulottuvat mustat hiukset, jotka peittivät hieman hänen kasvojaan. Hiuksissa oli myös hopeisia raitoja.
Toinen miehistä oli pitkä ja lihaksikas ja hänellä oli vaaleat pystyhiukset. Lyhyemmällä miehellä oli sähkönsiniset silmät ja pidemmällä hieman kellertävät.
"Olen palautunut." Onimech julisti. Lyhyempi mies katsoi Onimechin olan ylitse.
"Herra." Hän parahti kauhuissaan. "Mitä Lunarelle on tapahtunut?"
Onimech vilkaisi välinpitämättömästi olkansa ylitse.
"Lunare auttoi minua." Hän vastasi ja kulki ovista ulos. Miehet juoksivat Onimechin ohitse Lunaren luo.
Lunaren myrkynvihreät silmät olivat avoimina. Hän näytti onnelliselta, muttei enää liikkunut.
"Herra Onimech!" Lyhyempi mies huusi järkyttyneenä. "Lunare on kuollut!"
Onimech palasi raivosta kihisten huoneeseen.
"Entä sitten?" Onimech sähähti saapuessaan miesten luokse. "Hän kuoli pelastaessaan minua! Hän tiesi seuraukset, mitä helvettiä te vielä oikein valitatte?"
Lyhyempi mies katsoi järkyttyneenä herransa kuoleman harmaita silmiä. Pidempi mies sen sijaan nousi ylös, kumarsi kevyesti herralleen ja poistui huoneesta.
"Kirili!" Lyhyempi mies huudahti, mutta pitkä mies ei vastannut.
"Susere." Onimech kuiskasi. "Älä koettele minun hermojani."
"Hän rakasti sinua!" Susere huudahti. "Hän olisi tehnyt mitä tahansa vuoksesi!"
"Hän tekikin!" Onimech huusi raivostuneena. "Hän kuoli minun vuokseni ja sillä hyvä! Viimeisen kerran; älä koettele minun hermojani, Susere!"
Susere nousi ylös ja katsoi raivosta kiehuen Onimechia. Sitten hän vilkaisi kuollutta Lunarea ja poistui huoneesta sanomatta sanaakaan.
"Hänestä voi tulla ongelmia." Onimech ajatteli katsoessaan Suseren poistumista.

****

Payn saapui mukanaan kymmenen sotilasta. Jotkut sotilaista tervehtivät iloisina Grockia, toiset taas kammoksuivat sitä ja yrittivät pysyä mahdollisimman kaukana siitä ja toivoivat sen poistumista. Grock tuntui nauttivan suuresti sekä tervehdyksistä, että pelosta.
"Sinä et ole varmastikaan ennen lentänyt lohikäärmeen selässä?" Payn kuiskasi Megamelle, joka ravisti päätään. Häntä ei pelottanut ajatus lohikäärmeen selässä lentämisestä, vaikka putoamisen mahdollisuus aina oli.
"Yksin se on helpompaa. Pitää vain pitää kaulasta tiukasti kiinni." Payn selvensi. "Tehdään niin, että sinä olet edessä ja minä sinun takanasi. Mutta Grock ei kuitenkaan lennä miten sattuu, se on hyvin turvallinen."
Payn vilkaisi ylpeänä Grockia. Sitten hän katsoi sotilaita, jotka keskustelivat omiaan.
"Crystin kuninkaallinen kaarti." Hän sanoi käskevällä äänellä ja sotilaat lopettivat samassa keskustelun, muodostivat rivin ja seisoivat suorassa. "Olen sotilaspäällikkö Payn Globes ja tässä on kuningas Algareth Newosin tytär Megame Newos." Payn sanoi ja osoitti kädellään Megamea.
Sotilaat tekivät kunniaa.
Megame hämmästyi sotilaiden kuuliaisuutta jopa entistä sotilaspäällikköä kohtaan.
"Sano heille jotain." Payn kuiskasi Megamelle, joka hämmentyi entisestään.
"Tuota, päivää." Megame änkytti sotilaille.
"Päivää, neiti Newos!" Sotilaat kajauttivat yhteen ääneen.
Megame hymyili ja punastui hieman.
"Me lähdemme matkalle." Payn sanoi sotilaille. "Te vartioitte sillä aikaa kuninkaiden hautausmaata. Kun lohikäärme Grock palaa, niin palaatte takaisin omiin asemiinne kuninkaan linnaan. Onko selvä?"
"Kyllä, herra sotilaspäällikkö!" Sotilaat kajauttivat ja tekivät jälleen kunniaa.
"Matkaan, Megame." Payn sanoi.
Grock kumartui niin, että sen selkään oli helppo kiivetä. Megame hivuttautui varovasti Grockin niskaan.
"Alemmas." Grock murahti. Megame hätkähti säikähtäneenä ja laskeutui alemmas. Grock naurahti.
Payn kiipesi Megamen taakse. Megame kietoi kätensä tiukasti lohikäärmeen kaulan ympärille ja otti hyvän otteen sen kaulan suomuista. Payn otti itse kiinni Megamen lantiosta ja Megame punastui entisestään.
Payn teki kunniaa sotilaille, Megame noudatti esimerkkiä ja sotilaat vastasivat tekemällä kunniaa.
Grock levitti siipiään, sotilaat väistyivät hieman tieltä. Sitten Grock juoksi muutaman askeleen ja nousi siipiään läpäyttäen ilmaan. Sen askeleet olivat jättäneet painautumat maahan ja siipien läpäytys oli irrottanut muutamasta puusta oksia.
Megame vilkaisi alas ja näki sotilaiden menneen vartioimaan kuninkaiden hautausmaan portteja.
Hän huomasi heidän saavan lisää korkeutta, eikä hän enää uskaltanut katsoa alas.

Grock nousi nousemistaan ja oli pian niin korkealla, että maasta siitä olisi näkynyt enää vain sininen läiskä vasten pilvistä taivasta.
Megame oli painanut kasvonsa vasten Grockin niskaa. Hän huomasi voivansa pahoin korkeuksissa, lisäksi tuulenvire sai hänen silmänsä vetistämään. Payn sen sijaan istui selkä suorassa Grockin selässä. Hän tutki kiinnostuneena maisemia korkeuksista. Välillä hän mainitsi näkymistä Megamelle, mutta tämä ei rohjennut niitä ihastella.
"Tarkalleen minne minä lennän?" Grock kysyi heidän ylittäessään Pohjoisen, sekä Idän rajan.
"Wiccoriin." Payn vastasi.
"Valkoisten maagien kaupunkiin?" Grock täsmensi ja katsoi Paynia sivusilmällä. Payn nyökkäsi ja lohikäärme huokaisi.
"Kaupungin ulkopuolellehan minut jätettiin." Grock sanoi.
"Kuinka paljon lohikäärmeitä maailmassa nykyään elää?" Megame kysyi. Koko matkan aikana hän ei ollut uskaltanut puhua sanaakaan, mutta nyt hän uskoi vatsansa sisällön pysyvän siellä missä pitääkin.
Grock pohti vastausta hetken.
"Pohjoisessa ainoastaan minä, kiitos Tryllin. Idässä elää useita kymmeniä, Etelässä kaikkein eniten - kenties muutama sata. Lännessä elää hädin tuskin kymmentäkään." Sitten Grock huokaisi. "Olemme kuolemassa sukupuuttoon." Hän jatkoi haikeana.
"Se on kamalaa." Megame sanoi hiljaa.
He pysyivät vaiti loppu matkan. Ainoastaan tuulenhumina, sekä Grockin voimakkaat siiveniskut rikkoivat muuten painostavaa hiljaisuutta.
Sitten Grock laskeutui. Grock antoi itsensä tippua useita kymmeniä metrejä ja Megame huomasi kohonneensa ilmaan. Hän tarrautui Grockin kaulaan entistä lujemmin ja huusi kauhuissaan. Hän kuuli Paynin naurahtavan takanaan.
Grock läpäytti siipiään kevyesti ja laskeutui rauhallisesti maahan. Maa tärähti lohikäärmeen painon alla. Sitten he kuulivat kiroilua alapuoleltaan.
Grock kyyristyi niin, että Megame ja Payn pääsivät laskeutumaan turvallisesti sen selästä. He huomasivat saapuneensa Wiccorin kaupungin muurien ulkopuolelle ja sen vartijat olivat kauhuissaan lohikäärmeen laskeuduttua heidän eteensä. Wiccorin vartijoilla oli vihreät haarniskat ja niiden rintapanssarissa oli kultainen neliapila.
"Kiitos." Payn sanoi Grockille ja hymähti tyytyväisenä. Megame kävi silittämässä sen kaulaa.
"Voit poistua, Grock." Payn sanoi ja oli juuri kääntymässä lähteäkseen, kun Grock murahti: "tulin toisiin ajatuksiin. Odotan teitä täällä. Saavatpahan sotilaat vaihteeksi häätää demoneita."
Megame hymyili, heidän ei tarvitsisi sentään kävellä pois.
"Aikooko tuo muka jäädä tänne?" Yksi vartijoista parahti ja lohikäärme mulkaisi häntä pahasti.
"Kyllä." Payn vastasi. "Siksi aikaa kun hoidamme täällä asioitamme."
"Hyvä on." Vartija mutisi ja aukaisi portit sen suuremmin kyselemättä.

Itäinen manner oli suurimmalta osin silkkaa aavikkoa. Niin oli myös Wiccor, valkoisten maagien kaupunki. Kadut olivat polttavan kuumaa hiekkaa, talot olivat pieniä, mutta tiheään rakennettuja kivitaloja ja suihkulähteitä oltiin rakennettu useille paikoille.
Ihmisiä parveili hiekkaisilla kaduilla ja lähes kaikki olivat pukeutuneet lumenvalkoisiin kaapuihin, tai sotilaiden vihreisiin haarniskoihin.
"Nyt meidän pitäisi tietää mistä lähdemme häntä etsimään." Payn mutisi. Megame pälyili ympärilleen ja huomasi valkoisten maagien tuijottavan heitä kiinnostuneina.
"Päivää." Payn sanoi yhdelle valkoiselle maagille, joka ei vastannut. Maagi oli noin Megamen pituinen.
"Etsimme naista nimeltään Gilean Thimer, tiedättekö mistä löydämme hänet?" Payn jatkoi.
Valkoinen maagi kohautti olkiaan ja poistui. Payn murahti harmistuneena ja he jatkoivat kyselemistään.
Toiset maagit olivat hieman puheliaampia, mutta kukaan ei tuntunut tuntevan Gileania.
"Me elämme mieluiten nimettöminä." Eräs mies maagi sanoi.
"Sepäs helpottaakin meidän työtämme." Payn puuskahti.
Myöskään sotilaat eivät tunteneet Gilean Thimeriä.
He saapuivat eräälle suurelle suihkulähteelle, jonka luona seisoi yksi valkoinen maagi.
"Päivää." Payn sanoi hieman turhautuneen kuuloisena. Valkoinen maagi hätkähti mietteistään ja katsoi Paynia pitkään.
"Päivää." Maagi vastasi.
"Etsimme naista nimeltä Gilean Thimer. Onko mitenkään mahdollista että edes te tunnette hänet?" Payn kysyi. Megamea huvitti Paynin ärtyneisyys.
Valkoinen maagi pälyili ympärilleen ja vaikutti hermostuneelta.
"En tunne." Maagi vastasi änkyttäen. "Etsikää muualta."
Payn huokaisi syvään.
"Gilean." Hän mutisi ja Megame katsoi yllättyneenä ystäväänsä. "Me tarvitsemme apuasi."
Maagi huokaisi kuuluvasti ja laski huppunsa.
"Hyvä on, Payn. Mutta vain tämän kerran." Hän kuiskasi.
Megame tuijotti yllättyneenä Gileania.
Gilean oli noin viidenkymmenen, mutta hän vaikutti ikäisekseen nuorekkaalta. Hänellä oli harmahtavat hiukset, jotka olivat sekaisin, mutta hänen kasvonsa olivat nuoret. Hänellä oli siniset, surulliset silmät, jotka vaikuttivat täysin ilottomilta.
"Mitä asiasi koskee?" Gilean kysyi. Hänen äänensä oli heleä, mutta surullinen. "Parasta olla tärkeää näin kahdenkymmenen vuoden jälkeen."
"Asiamme koskee Onimechia." Payn vastasi ja Gilean haukkoi henkeä.
"Kuinka sinä kehtaat?" Gilean parahti ja hänen silmänsä kostuivat. "Anna hänen levätä rauhassa!"
"Totuus on, että Onimech ei ole koskaan levännyt." Payn sanoi ja kohotti kätensä Gileanin olalle, joka oli pöyristyneenä istuutunut suihkulähteen laidalle.
Gilean katsoi kysyvästi Paynin silmiin.
"Mitä sinä tarkoitat?" Gilean kysyi kuiskaten.
"Onimech Merec elää." Payn vastasi. "Hän palasi Crystiin jokin aikaa sitten."
Gileanin kasvoille levisi pieni hymy. Hymyssä oli kuitenkin jotain epäuskoisuutta.
"Hän tappoi Algarethin." Payn lisäsi ja Gileanin silmät laajenivat järkytyksestä.
"Kuinka se on mahdollista?" Gilean kuiskasi. "Kuinka hän voi elää?"
Payn kohautti olkiaan.
"Hän on sekaantunut kiellettyyn magiaan."
Gilean huokaisi raskaasti ja laski katseensa.
"Hän teki sen siis sittenkin."

Tätä tarinaa on tällä hetkellä vilkuiltu yli 200 kertaa. Onko nyt tosiaan niin, että ainoastaan Mr. Gigante, sekä Kadotu-Z ovat kyylänneet tätä kymmeniä kertoja per päivä?
Muiltakin todennäköisiltä lukijoilta olisi hemmetin kiva saada kommentteja, vaikka myönnänkin julkaisutahdin olevan huikea. Tämä korjaantuu kuitenkin tämän viikon jälkeen.
Jokainen kommentti on arvokas. Kiitän ja jatkuu:

---

Luku 15: Rakastavaiset

Gilean ja Onimech kulkivat käsi kädessä pitkin Crystin öisiä katuja. Heillä oli molemmilla yllään Crystin haarniskat, joiden rintapanssarissa oli kultaiset kotkat. Kotkien ympärillä oli kultaiset tähdet.
Vain muutamia valoja hohti asuntojen ikkunoista, muuten kaupunki oli täysin unessa.
He saapuivat suurelle aukealle, jossa sijaitsi myös mahtava suihkulähde. He istuutuivat sen reunalle ja katsoivat toisiaan pitkään silmiin.
"Sota tulee." Onimech kuiskasi ja kosketti hellästi Gileanin poskea. "Pelkäätkö sinä?"
Gilean pudisti päätään ja hymyili rohkaisevasti.
"Minä en pelkää, sillä tiedän Crystin olevan vahvoilla." Hän vastasi.
"Minä pelkään." Onimech sanoi ja katsoi ylös tähtiselle taivaalle. "Pelkään menettäväni sinut."
Gilean puristi rakkaansa kättä.
"Sinä et menetä minua, sillä me menemme yhdessä, eikö niin?"
Onimech nyökkäsi ja katsoi jälleen Gileanin silmiä.
"Onko tämä se mistä halusit puhua, Onimech?" Gilean kysyi silmiään siristäen.
"Ei." Onimech vastasi ja hymyili. "Minulla on paljon asiaa ja toivon, että ymmärrät minua."
Gilean naurahti.
"Totta kai minä sinua ymmärrän."
He olivat hetken vaiti. Istuivat vain. Kevyt tuulenvire pyyhkäisi heidän kasvojaan. Gilean tuijotti lumoutuneena Onimechia, joka oli jälleen siirtänyt kalpeat kasvonsa kohti kuuta. He kuulivat yölintujen laulun jostain kauempaa, mutteivät kiinnittäneet niihin mitään huomiota.
Gileanin mielestä Onimechissa oli jotain maagista. Tuo mies oli tullut hyvin köyhästä perheestä, jossa häntä pahoinpideltiin päivittäin. Tuo mies oli kiusatuin oppilas koulussa ja häntä potkittiin välitunneilla. Silti Onimech oli aina kohottanut katseensa kohti tähtiä, kuten nyttenkin. Onimech oli aina selvinnyt, hän oli rohkea ja hänestä huokui rohkeutta myös muillekin. Gileanista oli hieman huvittavaa, että tuo mies pelkäsi sotaa, vaikkakin ymmärsi hänen kantansa erittäin hyvin.
"Mitä mieltä olet kielletystä magiasta?" Onimech kysyi sitten ja Gileanin ihastus korvaantui syvällä hämmästyksellä.
"Kielletystä magiasta?" Gilean toisti hämillään.
"Niin." Onimech vastasi ja katsoi rakastettuaan hymyillen lämpimästi.
"En ole perehtynyt siihen kunnolla." Gilean mutisi. "Mutta eikö se ole vaarallista?"
Onimech nyökkäsi.
"Juuri siksi se on kiellettyä."
"Miksi sinä tuollaista kysyt?"
"Koska olen halunnut kokeilla sitä."
Gilean tuijotti hämmentyneenä Onimechin harmaita silmiä. Hän ei ymmärtänyt, mutta halusi ymmärtää.
"Miksi?" Hän kysyi kuiskaten. "Miksi haluat?"
Onimech hymähti. Hänestä tilanteessa oli jotain huvittavaa.
"Kielletty magia vaatii suuria uhrauksia. Hirveitä uhrauksia, joita monet eivät uskaltaisi tehdä. Mutta uhrauksien kautta saa voimaa, suurta voimaa, jolla pystytään tukemaan kaupunkiamme."
Gilean katsoi mietteliäänä Onimechin kasvoja.
"Kuningas ei koskaan antaisi sotilaspäällikönsä harjoittavan kiellettyä magiaa."
Onimech puuskahti.
"Tryll myös puhuu kaikkien oikeuksien puolesta, mutta tappaa silti lohikäärmeitä. Niistäkin olisi suuri apu sodassa."
"Minä en oikein osaa olla mitään mieltä kielletystä magiasta." Gilean myönsi. "Se kuullostaa vaaralliselta, kenties Algareth tietää siitä paremmin."
Onimech pudisti päätään.
"Annetaan olla, typerää edes puhua siitä, minulla oli tärkeämpääkin asiaa." Hän sanoi ja katsoi syvälle rakkaansa silmiin.
He pysyivät hetken vaiti.
"Mitä sinulla oli?" Gilean kysyi ja katsoi Onimechin kapeita kasvoja.
"Kuinka pitkään olemme seurustelleet?" Onimech kysyi sitten.
"Kolme vuotta, kyllähän sinä sen muistat." Gilean sanoi ja hymyili.
Onimech iski silmäänsä.
"Muistatko mitä minä sanoin sinulle kun olimme olleet yhdessä kuukauden?"
Gilean pohti hetken aikaa.
"Lupasit olla kanssani ikuisesti." Gilean kuiskasi ja huomasi punastuneensa.
"Aivan." Onimech kuiskasi ja nousi ylös. Hän kaivoi jotain haarniskansa sisältä. Pieni, musta rasia.
"Mitä ihmettä?" Gilean kuiskasi ja katsoi Onimechia, joka laskeutui toisen polvensa varaan.
"Gilean." Onimech kuiskasi. "Tuletko vaimokseni?"
Hän avasi rasian, jonka sisällä oli kultainen sormus. Sormukseen oli upotettuna kolme melko kookasta timanttia.
Gileanin suu oli ammollaan, kun hän katsoi sormusta, sekä Onimechia vuoronperään.
"Onimech." Hän kuiskasi ääni käheänä. Sitten hän purskahti kyyneliin ja halasi rakastettuaan.
"Minä tulen." Hän kuiskasi.

"Crystin sotilaspäälliköt." Neljäs kuningas Tryll kajautti ilmoille ja neljä sotilaspäällikköä muodostivat rivin.
"Olen kuningas Tryll Gardet."
Sotilaspäälliköt tekivät kunniaa kuninkaalleen.
Tryll oli pitkä ja laiha mies, jolla oli niskaan ulottuvat ruskeat hiukset. Hänellä oli kapeat kasvot, vahva leuka, sekä tuima katse vihreissä silmissään. Hän oli pukeutunut Crystin haarniskaan ja piti käsiään selkänsä takana.
Hän katsoi jokaista sotilaspäällikköään vuoronperään.
"Ensimmäisekseen haluan onnitella kihlauksensa johdosta Onimech Mereciä, sekä Gilean Thimeriä." Tryll sanoi ja hymyili suopeasti.
Payn ja Algareth taputtivat ja Gilean katsoi sädehtien Onimechia, joka hymyili onnellisesti.
"Käsittääkseni avioidutte kun saamme sodan päätökseen?" Tryll kysyi ja Onimech nyökkäsi.
Tryll soi vielä lämpimän hymyn kihlatuille ja palautti sitten vakavan katseensa.
"Suunnitelmamme on seuraava." Hän sanoi kuuluvalla äänellä. "Hyökkäämme viiden tunnin kuluttua. Algareth Newos, sekä Payn Globes hyökkäätte Länteen. Te ylitätte Sumuiset Vuoret armeijanne kanssa, jonka jälkeen tuhoatte Lännen viisi tukikohtaa, sekä Seegothin. Onimech Merec, sekä Gilean Thimer hyökkäätte Etelään. Ylitätte valtameren kuudellatoista laivalla, jonka jälkeen tuhoatte Etelän seitsemän tukikohtaa. Tuliko selväksi?"
"Kyllä, herra kuningas!" Sotilaspäälliköt kajauttivat yhteenääneen.
"Voitte poistua." Tryll sanoi ja käänsi selkänsä sotilaspäälliköille. Hän katsoi nyt suurta karttaa.
Sotilaspäälliköt poistuivat suuresta teltasta pihamaalle.
"Onimech." Gilean kuiskasi heidän saapuessaan pihamaalle. "Minua häiritsee vielä ne puheesi kielletystä magiasta."
Onimech heilautti kättään.
"Lupaan etten edes puhu siitä jatkossa."
Gilean hymyili lämpimästi.
"Lupaatko?"
Onimech nyökkäsi ja he saapuivat Paynin luokse, joka istui suuren kiven päällä ja poltti rauhallisesti piippua. Algareth kertoi hänelle suunnitelmistaan.
Payn kohotti kättään tervehdykseksi, kun huomasi Onimechin ja Gileanin lähenevän.
"Rakastavaiset." Hän sanoi. "Tervehdys."
Onimech nyökkäsi ja Gilean heilautti kättään tervehdykseksi.
"Pelottaako?" Payn sanoi ja hymyili pirullisesti.
"Ei." Onimech ja Gilean vastasivat yhteen ääneen.
Payn piti yleensä kasvojaan korkean kauluksen peitossa, mutta nyt hän oli taittanut kauluksen alas.
"Meidän täytyy vain olla vahvoja, niin me selviämme hienosti." Algareth sanoi ja hymyili lempeästi.

Gilean ja Onimech seisoivat laivan kannella. Aallot halkesivat laivan kulkiessa valtameren ylitse kohti Etelää. He pitivät toisiaan kädestä kiinni ja Gilean unelmoi ylellisistä häistä. Onimech oli vaipunut omiin ajatuksiinsa.
He saapuivat satamaan, muista laivoista sotilaat riensivät maihin ja muodostivat useita satahenkisiä rivejä. Onimech huokaisi syvään ja poistui Gilean perässään maihin.
"Lähdetään saavuttamaan unelmamme." Onimech kuiskasi rakastetulleen.

****

"Onimech petti meidät kaikki." Payn sanoi päätään pudistellen. "Hän tappoi kuningas Algarethin, jonka kanssa oli erittäin tiiviissä väleissä heidän kouluttautuessaan sotilaspäälliköiksi."
"Minä en voi uskoa sitä." Gilean sanoi ja kohotti vasenta kättään, jonka nimettömässä oli kaunis kultainen sormus, jossa oli kolme timanttia. Megame ihasteli sitä suu ammollaan.
"Olen pitänyt tätä siitä lähtien kun hän antoi sen minulle." Gilean kuiskasi ääni väristen.
"Onimech ei edes muista sinua, Gilean." Payn kuiskasi.
"Se ei voi olla mahdollista!" Gilean huusi. Muutamat sotilaat ja valkoiset maagit katsoivat kummissaan heitä kohti. "Kuinka hän voi unohtaa minut? Hän kosi minua! Hän lupasi mennä kanssani naimisiin ja lupasi rakastaa minua aina!"
"Se kaikki oli vain yhtä suurta näytelmää." Payn vastasi rauhallisesti.
Gilean purskahti kyyneliin.
"Valheita." Hän kuiskasi. "Miksi Onimech tekisi niin?"
"Päästäkseen käsiksi kiellettyyn magiaan ja saadakseen valtaa." Payn vastasi. "Kielletyn magian takia hän on unohtanut sinutkin, todennäköisesti ainoan positiivisen asian elämässään."
"Minä uskon ettei hän koskaan edes rakastanutkaan sinua." Megame kuiskasi ja katsoi surun murtamaa Gileania. Payn nyökkäsi.
Gilean käänsi vapisten katseensa Megameen.
"Kuka sinä olet?" Hän kysyi kuin ei olisi aikaisemmin nähnytkään ketään Paynin seurassa.
"Olen kuningas Algarethin tytär Megame." Megame vastasi. "Taistelin isäni kanssa Onimechia vastaan. Hän todellakin on elossa ja sekaantunut kiellettyyn magiaan."
Gilean katsoi Megamea hämmentyneenä.
"Kuinka voit todistaa sen?" Gilean kysyi kuiskaten. "Kuinka voit todistaa Onimechin käyttäneen kiellettyä magiaa?"
"Näin hänen nostattaneen ruumiin maasta." Megame vastasi. "Lisäksi hänellä oli apunaan suuri käärme."
"Salomor ei liity mitenkään kiellettyyn magiaan." Gilean vastasi päätään pudistellen. "Meillä kaikilla sotilaspäälliköillä on yksi eläinjumala."
Megame katsoi yllättyneenä Paynia.
"Sinullakin?"
Payn nyökkäsi.
"Olen pitänyt sitä piilossa, en ole käyttänyt sitä kuin kerran taistelussa ja siitäkin huolimatta menetin käteni."
"Ruumiin nostattaminen on kuitenkin kiellettyä magiaa." Gilean huokaisi välittämättä Paynin ja Megamen keskustelusta eläinjumalista.
"Haluan nähdä Onimechin omin silmin, hänet on saatava muistamaan." Gilean jatkoi.
"Mutta hän ei rakasta sinua." Megame vastasi. Gileanin silmistä näki, että tämä uskoi Megamen puheita, mutta yritti kuitenkin uskotella itselleen kaiken olevan vain valheita.
"Mihin te minua tarvitsette?" Gilean puuskahti.
"Sinä tunnet Onimechin paremmin kuin kukaan muu." Payn vastasi ja laittoi kädet puuskaan. "Sinun pitää kertoa meille, kuinka voimme pysäyttää Onimechin."
Kauempaa kuului kumea huokaus. Grock oli selvästi pitkästynyt.
"Toivon, että valehtelette." Gilean mutisi. "En halua uskoa Onimechin syyllistyneen mihinkään pahaan."
"Me emme valehtele." Payn sanoi tyynesti ja Gilean nyökkäsi.
"Perhe oli Onimechelle hyvin tärkeä, vaikka häntä kohdeltiinkin kaltoin." Gilean sanoi ja katsoi ylös taivaalle, jossa paistoi kirkas aurinko. "Vanhempien kuoltua hän murtui, mutta ajatteli aina lämpimästi vanhempiaan. Hän ei sietänyt pahoja puheita vanhemmistaan, ne saivat hänet raivon valtaan."
"Eli vanhemmat ovat hänen heikko kohtansa?" Payn varmisti ja pistin Gileanin sanat visusti muistiin. Gilean nyökkäsi.
"Hänessä on myös muutakin." Gilean jatkoi. "Kun harjoittelimme kaksintaistelua sotilaspäällikkökoulutuksessa, niin hän raivostui jäädessään alakynteen. Hän menetti malttinsa, eikä osannut enää kunnolla keskittyä. Lisäksi jos hän itse pääsi voitolle, niin hänestä tuli ylimielinen."
Payn nyökkäsi.
"Onko mitään paikkaa, missä Onimech viihtyy?" Hän kysyi sitten. "Meille olisi tärkeää tietää hänen olinpaikkansa."
Gilean pudisti päätään.
"Hän viihtyi kaikkialla, mutta vihasi jos joutui ilman kunnollista syytä vaihtamaan asuinseutuaan. Häntä raivostutti kun jouduimme kulkemaan niin monen eri kaupungin lävitse matkatessamme Etelään."
"Meidän pitää siis vielä käydä tapaamassa äitiäsi." Hän kuiskasi Megamelle.
"Miksi?" Megame kysyi, vaikka pitikin ajatuksesta.
"Jos Gileanin puheet pitävät paikkaansa, niin saamme tietää Onimechin piilopaikan helposti."
"Tiedän, että haluatte tappaa hänet." Gilean huokaisi sitten ja katsoi Megamea silmiin. "Sinä varsinkin, isäsi puolesta."
Megame nyökkäsi hitaasti.
"Jos on mahdollista..." Gilean aloitti ja yritti niellä kyyneleensä. "Jos on mahdollista, niin tuotteko hänet luokseni? Haluan nähdä hänen kasvonsa vielä kerran."
Payn nyökkäsi.
"Me yritämme parhaamme." Hän sanoi. "Mutta sinä voit tulla myös meidän mukaamme, Gilean."
Gilean pudisti päätään.
"Ei." Hän sanoi kuiskaten. "Minun on hyvä jäädä tänne. En kestäisi nähdä miksi maailma on muuttunut."
"Hyvä on." Payn murahti.
He kiittivät Gileania tärkeistä tiedoista ja poistuivat Wiccorin kaupungin porteista.

Grock oli keksinyt itselleen viihdykettä. Se hönki kuumaa ilmaa vartijoita kohti ja heilautteli häntäänsä pelottavan läheltä heitä. Vartijat kirosivat ja karjuivat minkä kerkesivät. Välistä he uhkasivat tappaakin lohikäärmeen, mutta se vain nauroi.
Nähdessään Megamen ja Paynin palaavan se lopetti vartijoiden kiusaamisen ja puuskahti kyllästyneenä, ikäänkuin ei olisi tehnyt mitään.
"Anteeksi että kesti." Payn sanoi lohikäärmeelle. Megame vilkaisi huvittuneena vartijoita, jotka hikoilivat kuumasta ilmasta ja manailivat hiljaisella äänellä.
Grock kyyristyi, jotta Megame ja Payn pääsivät jälleen kapuamaan sen selkään.
"Olisi vielä yksi pieni toive." Payn sanoi lohikäärmeelle, joka vilkaisi yllättyneenä miestä.
"Meidän pitäisi päästä Etelään."
Grock murahti näreissään.
"Mikä kuljetus-lohikäärme minä oikein olen?" Se puuskahti. "Pitäisikö minun kohta alkaa perimään maksua? Kaksi kultakolikkoa matkasta!"
Payn ja Megame nauroivat.
"Älä nyt." Payn sanoi ja taputti lohduttavasti lohikäärmettä kylkeen. "Pitkästä aikaa kuljemme yhdessä."
Grock hymähti, mutta lupasi kuitenkin viedä heidät Etheriin, jonne Payn sanoi toivovansa päästä. Grock otti jälleen vauhtia, maa tärähteli sen jalkojen alla ja toinen Wiccorin vartijoista kirosi vuolaasti kaatuessaan. Sitten lohikäärme lensi ilmaan ja kyyditsi heidät takaisin Etelään.

Ja sitten on luvassa suuria juonenkäänteitä (omg).

---

Luku 16: Eläinjumalat

Onimech istui valtaistuimellaan. Hän nojasi toisella kädellään käsinojaa vasten ja toisen jalkansa hän oli heilauttanut toisen päälle. Hän oli pitkästynyt, sekä vihainen siitä, että oli menettänyt Lunaren. Nyt hän joutui turvautumaan mieheen nimeltä Pikimor, joka oli hänen useista palvelijoistaan nykyään ainoa, joka osasi hyvin valkoista magiaa - vaikka ei vetänyt Lunarelle vertojaan.
Lisäksi Onimech oli käsittänyt, että Payn Globesista koituisi hänelle vielä huomattavasti ongelmia. Häntä kadutti se, että oli jättänyt Paynin eloon vain siitä syystä, että oli luvannut niin Oraakkelille.
"Tyttö on kuitenkin poissa päiviltä." Hän ajatteli tyytyväisenä. "Elleivät he sitten ole keksineet kuinka rikkoa unohdetun magian vaikutus, mutta se on mahdotonta. Enhän minäkään sitä osaa."
Oveen koputettiin ja Onimech pyysi pitkästyneenä tulijan sisään. Ovista astui sisään mustakaapuinen mies, jonka vaaleat hiukset olivat sekaisin. Miehellä oli pyöreät lasit silmillään ja hän vaikutti hermostuneelta.
"Herra Onimech, teille on vieras." Mies sanoi kumartaen.
Onimech kohotti katsettaan.
"Vieras? Oletko varma, Pikimor?"
Pikimor nyökkäsi. Onimech puri huultaan. Kenenkään ei pitänyt tietää hänen piilopaikastaan, paitsi hänen palvelijansa. Hän toivoi, ettei Susere ollut pettänyt häntä.
Sitten Pikimor kaivoi kaapunsa hihasta tikarin ja lävisti sillä vatsansa. Onimech katsoi kulmat koholla palvelijaansa, joka heilutti tikaria vatsassaan edes takaisin. Pikimor rääkyi tuskasta, kaatui polvilleen ja sitten kasvoilleen lattialle. Veri täytti lattian.
Onimech huokaisi syvään ja katsahti oville, jonne oli ilmestynyt mustatakkinen mies. Mies oli pukeutunut kuten Nigmeresin jäsenet. Mies käveli pyytämättä peremmälle, sulki oven perässään ja laski huppunsa. Hänellä oli siistit ja lyhyet, ruskeat hiukset, sekä vaaleansiniset silmät. Hän katsoi nenäänsä nyrpistäen suurta huonetta, jonne oli saapunut.
"Pitikö sinun tappaa hänet?" Onimech kysyi kyllästyneen kuuloisena. "Hänestä oli hyötyä."
"Hyvää päivää, mestari Onimech." Mies sanoi ja kumarsi kohteliaasti.
"Päivää, myrkkyjen- ja mielenhallinnan asiantuntija, Rufys Nobger." Onimech vastasi ja nyökkäsi, sillä ei jaksanut vaivautua nousemaan ja kumartamaan.
"Varsinaisen rotankolon olet itsellesi löytänyt." Rufys sanoi ja naurahti ivallisesti.
Onimech hymähti.
"Kuinka sait manipuloitua Pikimorin?" Hän kysyi.
"Ei kannata lähettää palvelijoitaan parveilemaan minne sattuu." Rufys vastasi.
"Hän ei ollut parveilemassa, vaan etsimässä sotilaspäällikkö Gilean Thimeriä." Onimech vastasi ja Rufys kohautti olkiaan välinpitämättömästi.
"Mikä ajoi sinut luokseni? Luulin ettei minua enää kaivata Nigmeresin riveissä." Onimech kysyi ja haukoitteli tylsistyneenä.
"Me emme sinua kaipaa." Rufys vastasi hymyillen. "Me kaipaamme jotain sinulta."
Onimech kohautti kulmiaan ja vaihtoi jalkojensa asentoa.
"Ja mitä te haluatte?" Hän kysyi turhaantuneena.
"Kahden jäsenemme mukaan olet kulkenut Sumuisten Vuorten yli ja tappanut ninjoja, ennen kuin kävit tappamassa kuningas Algarethin." Rufys kertoi. "Veit ninjoilta yhden aseista."
Onimech naurahti ontosti.
"Vielä maailmaa valloittamassa?" Hän puuskahti huvittuneena. Hän kuitenkin kääntyi tuolissaan ja otti valtaistuimen takaa pitkän, puisen kepin. "Tässä, pitäkää hyvänänne." Hän sanoi heittäessään kepin Nigmeresin jäsenelle.
"On vielä muutakin." Rufys sanoi ottaessaan kepin vastaan. "Salomor."
"Miekkaani en valitettavasti voi antaa sinulle." Onimech vastasi ja hymyili ivallisesti.
"Niin minäkin arvelin." Rufys vastasi ja hymyili takaisin. Hän otti sapelin vyöltään ja osoitti sillä kohti Onimechia. "Muistanet, että olen mestari kaksintaistelussa?" Hän kysyi siirappisesti ja heitti Sumuisten Vuorten ninjan kepin syrjemmälle.
"Toki, parahin Rufys." Onimech vastasi. Hän nousi ylös tuoliltaan ja veti miekkansa esiin. "Mutta varmasti sinäkin muistat, että juuri minä opetin sinut taistelemaan?"

Onimech käveli Rufysiä kohti ja pohti kuinka paljon tämä oli mahtanut muuttua niistä ajoista kun hän itse ollut Nigmeresin jäsenenä.
"Hänellä saattaa olla yllättäviä valttikortteja hihassaan." Onimech ajatteli ja tarkasteli miehen vaaleansinisiä silmiä.
"Toivon totisesti, ettet yritä hallita minun mieltäni ja saada minut tappamaan itseäni, kuten teit Pikimor-paralle." Onimech sanoi siirappisesti.
"Kyllähän sinä itsekin tiedät, ettei mahtavinkaan mielenhallitsija kykene sinua manipuloimaan." Rufys vastasi vähintään yhtä siirappisesti.
He katsoivat toisiaan tutkivasti. He vihasivat toisivaan, mutteivät antaneet tunteidensa tulla julki.
"Kerro ihmeessä ketkä saivat selville minun käyneen Sumuisilla Vuorilla." Onimech sanoi ilkeästi hymyillen.
"Sherame ja Alvar." Rufys sanoi hymyillen takaisin. "Vanhat, rakkaat ystäväsi."
Onimech hymähti itsevarmasti, mutta hänen hymynsä valahti hieman. Vuosia sitten, hänen ollessa vielä Nigmeresin riveissä, Sherame oli yrittänyt tappaa hänet. Tosin se johtui siitä, että Onimech oli itse tappanut yhden Nigmeresin jäsenistä ja karannut mukanaan tärkeitä tietoja.
Nigmeresin säännöissä sanotaan, että järjestöstä poistuminen käy ainoastaan kuollessa. Onimech oli poistunut elävänä.
Sherame oli seurannut häntä ja miltei tappanutkin, kunnes Onimech oli päässyt karkuun.
"Eli nättipoika ja purppura-naama?" Onimech sanoi ja palautti hymyn kasvoilleen. Rufys naurahti.
"Sääli, että petit meidät kaikki." Rufys sanoi huokaisten. "Sinusta oli paljon hyötyä."
"Harmiksenne minua ei kiinnostanut teidän utopiset suunnitelmanne." Onimech vastasi. "Vaikka tietysti paloin haluista saada selville, josko teidän ideoistanne olisi mihinkään, siksi otin tuon kepinkin matkaani, kun aistin siinä Huggeben läsnäolon. Lähdin myös, koska tiesin teidän yrittävän enemmin tai myöhemmin viedä minulta tärkeän miekkani."
"Ei me miekkaasi tarvita kuin hetkellisesti." Rufys selitti. "Salomor me tarvitaan pysyvästi."
"Jospa tutustuisit siihen oikein henkilökohtaisesti?" Onimech ajatteli ääneen ja laski kätensä miekalleen.
Rufys katsoi kiinnostuneena, kun verennäköinen neste valui miekkaa pitkin ja miekka alkoi sitten värähtelemään ja kiemurtelemaan. Miekka kiemurteli Onimechin jalkojen eteen ja siitä muodostui purppura-musta käärmejumala, Salomor.
"Älä vain sano, että joudun taas taistelemaan Velasia vastaan." Salomor sähähti.
"Et sentään." Onimech vastasi nauraen. "Nyt vastassamme on ihminen."
"Niin." Salomor sanoi ja katsoi Rufysta laskelmoivasti. "Muistan hänet."
Vaikka Salomor oli kiertynyt rullalle maahan, niin se oli silti vaikuttavan kokoinen. Rufysin ilme ei kuitenkaan värähtänytkään.
"Pitääkö huhut paikkaansa?" Onimech kysyi sitten hiljaisella äänellä. "Että olisit juonut omatekoista myrkkyäsi ja että kehosi on siksi vahingoittumaton?"
Rufys katsoi pitkään Onimechia ja kuiskasi: "pääset ottamaan siitä selvää."

Hän heilautti sapeliaan Onimechia kohti, mutta Salomor tarttui Rufysta kädestä ja puri myrkyllisillä hampaillaan tiukasti.
Rufys älähti ja verivana norui pitkin hänen kättään. Onimech kallisti kiinnostuneena päätään.
"Et taida ollakaan vahingoittumaton." Hän tuumasi.
"Tietysti tunnen kipua." Rufys vastasi ja heilautti kättään niin voimakkaasti sivulle, että Salomorin ote lipesi ja se lensi vasten huoneen seinää. "Mutta haavat paranevat aikanaan, eikö totta?"
Hän näytti kättään. Salomorin puremisjäljet umpeutuivat hiljalleen. Jäljelle jäivät vain tummat kohdat kämmenessä, jotka nekin haalenivat.
Salomor syöksyi jälleen Rufysta kohti. Se luikerteli maassa nopeasti, väisti Rufysin miekan heilautuksen ja kiertyi tämän keskivartalon ympärille.
"Minusta teidän tavoitteenne ovat anteeksiantamattomia." Salomor sähähti ja puristi lujaa. Kuului inhottava raksahdus, kun Salomor sai katkaistua Rufysin kylkiluun. Rufys huudahti tuskasta.
"Haluatte tappaa meidät eläinjumalat." Salomor jatkoi ja puristi entistä tiukempaa.
"Kaikelle on syynsä." Rufys kähähti, hänen oli vaikea saada henkeä. Hän tökkäisi Salomoria miekallaan ja käärmeen verta valui maahan. Salomor sähähti, eikä laskenut irti, ennenkuin Rufys oli tökkinyt siihen useita reikiä. Salomor tippui maahan ja muuntautui takaisin miekaksi.
Rufys kaatui toiselle polvelleen ja hengitti raskaasti. Sitten hän naurahti ja nousi ylös.
"Kuin uusi." Hän julisti ja potkaisi Onimechin miekan takaisin omistajalleen.
"Haluat siis edelleen taistella kunniakkaasti?" Onimech kysyi ja nosti miekkansa maasta. Häntä harmitti se, että Salomor joutui palautumaan takaisin aseeksi. Nyt se tarvitsi lepoa useamman päivän verran, ennen kuin se pääsisi muuntautumaan jälleen.
"Olisi ollut helppoa vain varastaa miekkasi, mutta minä en siihen alennu. Muut Nigmeresin jäsenet olisivat niin tehneetkin." Rufys vastasi ja hymyili tyytyväisenä itseensä.
Onimech heilautti miekkaansa Rufysta kohti, joka väisti sivuloikalla hyökkäyksen. Hän oli sivuloikkauksella päässyt lähemmäs Onimechia ja yritti tökätä tätä sapelillaan kylkeen. Onimech heilautti asettaan kevyesti ja sai torjuttua hyökkäyksen.
"Sinä olet koitunut meille päänvaivaksi." Rufys sanoi ja huokaisi teatraalisesti. Hän väisti Onimechin tökkäisyn ja heilautti itse sapeliaan vaakasuoraan. Onimech väisti iskun ja tutki pohtivasti entisen liittolaisensa kasvoja.
"Mitä tarkoitat?" Onimech kysyi.
"Sinun takiasi joudumme turvaamaan jokaisen piilopaikkamme vähintään yhdellä jäsenellämme ja näin ollen yhteiset kokoontumisemme ovat erittäin ongelmallisia." Rufys sanoi. "Lisäksi Tomesh ei ole kovin ripeä sanansaattaja ja välillä tieto kulkee perille muutaman päivän jäljessä."
Onimech naurahti muistellessaan Tomeshia. Hän oli pitkä mies - tai nainen, sillä Onimech ei ollut koskaan päässyt selville Tomeshin sukupuolesta. Tomesh toimi Nigmeresin sanansaattajana, sekä vakoilijana ja oli erittäin kömpelö liikkumaan. Mahtavaksi vakoilijaksi hänet teki se, että hän oli oppinut erään unohdetun magian loitsun, jonka avulla hän sai hetkellisen näkymättömyyden. Ketterämmille Nigmeresin jäsenille hän ei ollut paljastanut loitsua, sillä oli hyvin ylpeä saadessaan sanansaattajan roolin - lisäksi sanansaattajana hän vältti useimmat taistelut.
Onimech väisti seuraavan viillon ja huitaisi takaisin. Hän sai naarmutettua Rufysin otsaa. Rufys kastoi sormensa otsastaan vuotavaan vereen ja tutki sitä kiinnostuneena. Sitten haava umpeutui.
"Olet tosiaan erittäin ripeä ollaksesi noin hemmetin vanha." Rufys tuumi. Hän kohotti kättään Onimechia kohti. "Mutta miten mahdat pärjätä magiataistelussa?"
"Älä viitsi." Onimech puuskahti. "Minulla kesti pitkään löytää sopiva paikka jonne asettua. Nytkö sinä meinaat tuhota sen?"
"Asiat voitaisiin hoitaa helpomminkin, jos antaisit miekkasi minulle." Rufys sanoi ja hymyili.
Hän loihti tulitaian käteensä. "Miten on?"
"Pitänee tuottaa sinulle pettymys." Onimech vastasi. Rufys heilautti kättään, Onimech väisti tulipallon heittäytymällä toisen polvensa varaan ja tulipallo räjähti vasten hänen valtaistuintaan.
Onimech iski kätensä vasten maata ja manasi maaloitsun.
Rufys tunsi maan tärisevän allaan ja hän kirosi kuiskaten. Lattia halkeili ja lopulta halkeamien välistä syöksähti valtavia kivenjärkäleitä, jotka muodostivat muurin heidän välilleen. Rufys olisi jäänyt kivien ja katon väliin, ellei olisi ajoissa loikannut kauemmas.
Hän katsoi mietteliäänä muureja ja ärtymyksestä puuskahtaen kävi nostamassa Sumuisten Vuorten ninjan kepin maasta.
Sitten hän kuuli jälleen lattian halkeilevan. Hän katsahti taakseen ja huomasi valtavan halkeaman syöksyvän häntä kohti. Rufys perääntyi, mutta halkeama tavoitti hänet ja hän putosi Onimechin loihtimaan rotkoon.
Rufysin pudottua Onimech kuuli poksahduksen. Rufys oli paennut.
Onimech kirosi ja kättään heilauttamalla kadotti kivimuurit tieltään. Hän katsoi lattiaa, jonka läpi kulki suuri halkeama.
"Tämän korjaamisessa menee pitkään." Hän huokaisi.
Oveen koputettiin ja sisään astui Susere, joka tuijotti kiinnostuneena halkeamaa, sekä kuollutta Pikimoria vuoronperään.
"Herra Onimech." Susere sanoi jäätävästi. "Palasimme Kirilin kanssa tiedustelumatkaltamme."
"Se kävi nopeasti." Onimech sanoi ja tuijotti tekemäänsä halkeamaa, kuin olisi toivonut näkevänsä sen pohjalla kuolleen Rufyksen.
"Kyllä, paikansimme Gilean Thimerin." Susere sanoi.
Susere tunsi yhä kaunaa Onimechia kohtaan, mutta ajatteli olla kuuliainen Onimechille, sillä se oli vain hänelle eduksi.
"Hienoa." Onimech sanoi ja kohotti katsettaan. Hän katsoi käskyläistään hieman huolestuneena. Hän ei ollut valmis menettämään Suserea Lunaren takia. Susere oli yksi hänen parhaimmista taistelijoistaan, ellei jopa paraskin.
"Gilean löytyy Idän mantereelta, Wiccorin kylästä." Susere selvensi ja Onimech nyökkäsi.
"Kiitos, Susere." Hän sanoi ja Susere poistui kumartaen.

Pelkästään Payn ei ollut Onimechille ongelma. Onimech uskoi myös naisen, jota ei muistanut, koituvan hänelle ongelmaksi ennemmin tai myöhemmin.
"Ainoa elossa oleva sotilaspäällikkö, mahtavin kaikista." Hän ajatteli. Se oli hänen uusin unelmansa.

****

Seitsemän mustatakkista henkilöä olivat kokoontuneet samaan, korkeaan huoneeseen. Kaikkien miesten takkien selkäpuolella oli samanlaiset kultaiset kuviot; risti ja sen ympärille kietoutunut käärme. Kuului vaimea poksahdus ja Rufys saapui mustien sulkien saattelemana huoneeseen.
"Olittehan te sentään täällä." Rufys puuskahti. "Olisitte voineet aikaisemmin ilmoittaa, että kokoonnumme Etelässä, ei tarvinnut arvuutella. Putosin, piru vie, monta kymmentä metriä pohtiessani mahdollista olinpaikkaanne! Arvaatka miltä vatsanpohjassani nyt tuntuu?"
Mustatakkiset henkilöt eivät vastanneet. Sitten pimeydestä kuului synkkä miehen ääni: "eli tapaaminen Onimechin kanssa ei mennyt odotustemme mukaisesti?"
"Ei, johtaja." Rufys puuskahti. "Mutta sain ninjojen aseen." Hän heilautti kädessään olevaa keppiä.
Rufys vilkuili ympärilleen.
"Meitä puuttuu useita." Hän ajatteli ääneen.
"Mores, Derr, Khan, sekä Cybe ovat hoitamassa tehtäviään." Synkkä ääninen mies vastasi pimeyksistä. "Fireol taas on kuollut, kuten hyvin tiedät."
"Niin." Rufys sanoi hieman huvittuneen kuuloisena.
"Nyt kun meillä on käsissämme taas kaksi eläinjumalaa, niin voimme aloittaa niiden neutralisoinnin." Synkkä ääninen mies sanoi.
"Crystin kuolleella kuninkaalla oli Velas." Alvar sanoi ja kohotti hivenen Algarethin miekkaa.
"Ja Sumuisten Vuorten ninjalla Huggebe." Rufys sanoi ja kohotti ilmaan ninjan aseena käyttämää keppiä.
"Hienoa." Synkkä ääni pimeydestä sanoi. "Voimme aloittaa."
Alvar ja Rufys laskivat kätensä aseille. Verimäinen neste valui pitkin aseita ja ne alkoivat vääntäytymään. Alvarin kädessä pitämästä miekasta muodostui Velas, leijonajumala, joka katsoi yllättyneenä ympärilleen hohtavilla silmillään.
Rufysin pitämästä kepistä muodostui jättiläismäinen kilpikonnajumala Huggebe.
"Kilpikonna?" Rufys ihmetteli ja katsoi Huggebea. Huggebella oli suuri, harmaa panssari, jossa oli vihreitä laikkuja, ikäänkuin sammalta. Sillä oli mustat ja väsyneet silmät ja kooltaan se oli monen talon korkuinen.
"Mukava nähdä, Huggebe." Velas sanoi ja kumarsi kevyesti jättiläismäiselle kilpikonnalle.
"Hei, Velas." Huggebe vastasi syvällä, väsyneellä äänellä ja silmäili huonetta, johon se oli joutunut.
"Missä me olemme?" Huggebe kysyi.
"En tiedä. En ole ainakaan kuninkaan linnassa, missä minun pitäisi olla." Velas vastasi. "Tämä vaikuttaa epäilyttävältä."
Synkkä ääninen mies naurahti ja käveli ulos varjoista. Hän vaikutti nuorelta mieheltä, vaikka oli oikeasti yli kuudenkymmenen. Hänen kasvonsa olivat nuoret, mutta ne olivat halkeilleet. Aivan kuin hän olisi lasia, johon oltiin isketty nyrkillä. Miehellä oli ruskeat silmät, sekä pitkät ja ruskeat hiukset, jotka olivat poninhännällä.
"Eläinjumalat." Mies sanoi synkällä äänellään ja katsoi leijonaa, sekä kilpikonnaa vuoronperään. "Minun nimeni on Pit Globes."

Velas katsoi pitkään miestä, joka oli vastikään esittäytynyt heille.
"Nimi on jostain tuttu." Velas murahti.
"Mitä me teemme täällä?" Huggebe kysyi.
"Me neutralisoimme teidät." Pit vastasi ja levitti käsiään. "Se käy nopeasti."
"Mitä se tarkkaanottaen tarkoittaa?" Velas kysyi.
"Sanotaanko näin..." Pit aloitti ja naurahti ilottomasti. "...Että te kuolette."
Tajutessaan välittömän vaaran, Velas yritti syöksähtää Pitin kimppuun. Pit veti kuitenkin nopeasti miekkansa esille ja viilsi leijonan rintaan ja tämä kaatui ulahtaen maahan.
Huggebe aukoi hämmästyneenä suuria silmiään, mutta oli liian laiska tehdäkseen mitään. Kahdeksan Nigmeresin jäsentä kokoontuivat eläinjumalien ympärille ja aloitti manaamaan pitkää loitsua. Huggebe tunsi voimiensa alkavan ehtymään välittömästi ja se meni raivon valtaan. Se kohotti suuria etujalkojaan ja tömäyttieli maata, aukoi suutaan ja syöksi kidastaan suuria vesimassoja Nigmeresin jäsenten päälle.
"Tainnuttakaa se!" Huusi yksi vesimassojen seinään lennättämistä Nigmeresin jäsenistä, jonka huppu oli valahtanut kasvoilta. Miehellä oli mustat rastahiukset, sekä kalpea iho. Hänen silmänsä olivat mustat ja kasvot arpiset.
"Rauhoitu, Necram." Pit komensi. Hän manasi nopeasti loitsun ja Huggebe vaipui uneen.
"Nyt joudumme aloittamaan alusta." Sherame totesi kylmästi. "Tässä kestää muutenkin pitkään, kun kaikki eivät ole paikalla."
Velas katsoi kauhuissaan ympärilleen, se käsitti kuolevansa hyvin pian, muttei vammansa vuoksi kyennyt liikkumaan.
Velaskin huomasi menettävänsä voimiaan. Ne hupenivat hupenemistaan, kunnes se oli kymmenien minuuttien kuluttua täysin voimaton. Sitten se tunsi menettävänsä jotain muutakin itsestään. Jotain, mikä sai sen tuntemaan itsensä hyvin väsyneeksi ja raukeaksi.
Velas päästi vielä kumean murahduksen, jonka jälkeen hän tiesi tarkalleen minkä oli menettämässä. Sielunsa.
Pit katsoi tarkasti eläinjumalista kohoavia valopalloja, jotka olivat niiden sielu. Velasin valopallo oli kirkkaan valkoinen, Huggeben taas vihreä. Hän manasi pienen loitsun, jonka jälkeen valopallot lensivät hänen käsiinsä.
Pit käveli eläinjumalien sielut käsissään kauas huoneen perälle, josta löytyi kolmetoista lasipurkkia ja niiden edestä kunkin eläinjumalan nimi. Hän laittoi Velasin, sekä Huggeben sielut omille paikoilleen ja katsahti pöytää tutkivasti. Noiden kahden sielujen lisäksi heillä oli vain yksi sielu, joka oli violetti. Kyltissä luki skorpionijumalan nimi; Tiringer.
Kaikki kolme valopalloa syöksyivät hurjina lasipurkkien sisällä ja yrittivät päästä ulos siinä onnistumatta.
"Erinomaista, ystäväni." Pit ilmoitti ja kääntyi seitsemän Nigmeresin jäsenen puoleen. "Vielä kymmenen eläinjumalan sielua, niin voimme vapauttaa Zamaharin."

Ja sitten tämän viikon viimeinen luku! Työt loppuvat tänään, joten en osaa sanoa seuraavan luvun ilmestymis ajankohtaa. Eiköhän yksi luku vielä lennähdä ilmoille, ennen kuin menen inttiin. Noniin, enjoy!

---

Luku 17: Taistelu Tinguksessa

Payn ja Megame lensivät jälleen sinisuomuisen lohikäärmeen selässä. Grock muisti aina tasaisin väliajoin ilmoittaa, kuinka tyytymätön se oli joutuessaan lentämään ympäri maailmaa. Payn ei jaksanut enää rauhoitella lohikäärmettä ja lupasi sen pian pääsevän takaisin vartiointipaikalleen Crystiin.
"Kerro minulle lisää eläinjumalista." Pyysi Megame, joka istui jälleen edessä ja joka oli jälleen punastunut Paynin pitäessä kiinni hänen lantiostaan.
"Olet varmaankin lapsena kuullut satuja ylijumala Zamaharista?" Payn tiedusteli.
"Kyllä olen." Megame sanoi. "Se oli villi ja tuhoisa jumala, kunnes se kukistettiin. Mutta eikös se olekin vain satua?"
"Ei." Payn vastasi hymähtäen ja aloitti tarinansa. "Viisisataa vuotta sitten maailmassa tosiaan riehui ylijumala Zamahar, joka halusi tuhota kaiken elävän. Sitten saapui seitsemän mantereen kuninkaat ja tuhosivat Zamaharin. Ennen kuolemaansa Zamahar raivoissaan yhdisti seitsemän mannerta neljäksi. Zamaharin sielu halkaistiin kolmeentoista osaan ja ne yhdistettiin eläimiin. Näitä eläimiä alettiin kutsumaan eläinjumaliksi ja kukin sai täysin oman tahtonsa. Ne piiloutuivat kukin eri aseisiin ja lupasivat, että ihminen joka kykenee kutsumaan heidät, saisivat käyttää heidän mahtiaan hyväkseen."
Megame kuunteli silmät suurina Paynin kertomaa tarinaa.
"Mitä eläinjumalia siis on?" Hän kysyi.
"Leijona, käärme, kauris, kilpikonna, skorpioni, susi, kotka, kala, alligaattori, sammakko, apina, härkä, sekä karhu." Payn luetteli.
Megame oli hetken vaiti. Hän muisti nähneensä leijonan puutarhassa, jossa hänen isänsä kuoli. Leijona oli kuollut ja muuttunut takaisin hänen isänsä miekaksi. Nyt miekka oltiin viety.
"Ne mustatakkiset miehet, jotka hyökkäsivät Crystiin." Megame mutisi. "He veivät isäni miekan, mitä he sillä tekevät? Ja entä jos he hyökkäävät uudestaan Crystiin?"
"Olen kuullut huhuja ihmisistä, jotka ovat yrittäytyneet saada elvytettyä Zamaharia." Payn selitti ja Megame katsoi kauhuissaan ystäväänsä. "Ensimmäisen ja viimeisen kerran sitä yritettiin kaksisataa vuotta sitten. Kaikki aseet joissa eläinjumalien tiedettiin olleen, koottiin yhteen paikkaan ja ihmiset yrittivät kutsua Zamaharia takaisin. Se epäonnistui, sillä eläinjumalat hyökkäsivät heidän kimppuunsa ja tappoivat. Sitten eläinjumalat vaihtoivat aseita ja tekivät niin aina, kun tunsivat itsensä uhatuiksi. Eli uskon, että ne miehet yrittävät vain leikkiä hengellään."
Megamea lohdutti kovasti tuo tieto.
"Ja en usko että he enää hyökkäävät Crystiin." Payn sanoi. "Me voitimme heidät voimattominakin, joten tuskin he enää riskeeraavat henkiään. En usko heistä koituvan enempää harmeja."
Megame huokaisi helpotuksesta, hän luotti täysin Paynin sanoihin.
Alkoi nopeasti hämärtämään. Megame luuli, että he olivat jo saapuneet Etheriin, mutta Grock ilmoitti heidän olevan vielä Pohjoisessa ja oli ilta. Grock mainitsi luonnollisesti myös, että siitä oli helppo kääntyä ja palata nopeasti kotiin, mutta Payn kielsi sen.
Grock murahti näreissään ja uhkasi syödä Paynin, vaikkakin naurusta päätellen se oli vitsi.
"Puhuit myös kauriista." Megame huomautti hetken päästä.
"Se on yksi eläinjumalista." Payn myönsi. "Ja tiedän mitä ajat takaa; ne miehet puhuivat että sinulla olisi sellainen."
Megame nyökkäsi.
"En usko, Algareth olisi tiennyt ja olisi varmastikin kertonut siitä sinulle. Luultavasti he aistivat eläinjumalan läsnäolon minun aseestani, vaikka olen yrittänyt pitää sitä piilossa, ja sekoittivat sen kauriiseen - oikeasti minun eläinjumalani on susi." Payn vastasi.
"Kuinka sen voi aistia?" Megame kysyi hämillään.
"Ihmiset, jotka ovat kehittyneet magiassaan, voivat aistia eläinjumalan. Muunmuassa sotilaskoulutuksessa kehitetään magiaa, sinä tuskin olet vielä niin pitkällä ja osaat vain perusteet." Payn sanoi. Megame nyökkäsi, vaikka hänen mielestään tuo kuulostikin hivenen loukkaavalta.

He saapuivat noin kymmenen minuutin kuluttua Etheriin. Lohikäärme laskeutui porttien eteen ja kuvitteli saavansa jälleen vartijat säikähtämään, mutta harmikseen se kuuli häntä kehuttavan hienoksi lohikäärmeeksi. Grock nautti enemmän pelosta kuin kehuista, vaikkakin kunnon mielistelyt olivat aina paikallaan.
Grock oli lisäksi yrittänyt laskeutua mahdollisimman kovaa tömähtäen, mutta sekään ei tuntunut kelpaavan säikäyttämään vartijoita.
"Edelleen menossa Oraakkelin luokse?" Yksi Etherin sinihaarniskaisista vartijoista naurahti nähdessään tuttujen henkilöiden saapuvan.
"Sinne hyvinkin." Payn vastasi.
"Tulitte oikein tyylillä." Toinen vartija mainitsi.
"Minä lähden." Grock ilmoitti. "Pärjäättekö?"
"Kyllä pärjäämme, kiitos kaikesta, hyvä ystävä." Payn sanoi kävi taputtamassa Grockin kylkeä voimakkaasti.
"Kiitos, Grock." Megame sanoi ja silitti sen kaulaa. Hän oli hieman harmissaan siitä, etteivät he voineet matkata enää lohikäärmeen selässä, sillä Megame oli alkanut nauttimaan siitä ja oli jopa uskaltautunut maisemia ihastelemaan.
"Nähdään taas, kun pääsette kotiin." Grock ilmoitti, otti muutaman juoksuaskeleen ja kohosi taivaalle. Megame ihasteli sen poistumista vielä tovin, kunnes sitten kulki Paynin perästä porteista, jotka oltiin avattu heille.
He suunnistivat pimeässä kaupungissa takaisin Oraakkelin luokse. Jo kujalla Megame huomasi jotain olevan pielessä. Hänen äitinsä pienen asunnon seinässä oli suuri reikä. He kiihdyttävät tahtiaan ja heilauttivat riimu-kirjoituksin koristellun kankaan sivuun.
Megame katsoi järkyttyneenä huonetta; se oli täysin kaaosmaisessa kunnossa, pahemmassa kuin heidän lähtiessään sieltä. Seiniä oltiin räjäytelty ja Oraakkeli makasi voimattomana ja verisenä sohvallaan, josta näkyi miekan viiltoja.
"Äiti!" Megame parahti ja juoksi äitinsä luokse.
"Megame." Oraakkeli kuiskasi voimattoman kuuloisena. "Sinä palasit."
Hänen kehossaan oli useita viiltoja, jotka eivät Megamen helpotukseksi olleet kovinkaan syviä. Hänen oikeanpuolimmaisessa poskessa oli myös rumannäköinen mustelma, ikäänkuin häntä oltaisiin potkaistu siihen.
"Mitä on tapahtunut?" Megame kysyi hädissään.
"Kaksi mustatakkista miestä kävivät täällä, he sanoivat etsivänsä tikaria, jota pidin näytillä kirjahyllyllä." Oraakkeli vastasi kuiskaten. "Ennen kuin kerkäsin edes ojentamaan tikariani heille, niin he pahoinpitelivät minut."
Megamen silmät laajenivat. Hänet täytti kauhu, sekä raivo.
"Nigmeres." Hän kuiskasi.
Hänen äitinsä nyökkäsi.
"He puhuivat siitä järjestöstä."
"Minne he menivät, äiti?" Megame kysyi. Payn tutki seinillä olevia reikiä ja puhui jotain räjähdysmagiasta.
"Poistuessaan he puhuivat Tinguksesta." Oraakkeli sanoi.
"Menivätkö he Tingukseen?" Megame hämmästeli. "Miksi?"
"Tinguksessa on maanalainen reitti jokaiselle mantereelle." Payn selvensi ja tutki edelleen reikiä.
"Milloin he kävivät täällä?" Megame kysyi ja nousi seisomaan äitinsä viereltä.
"Noin kymmenen minuuttia sitten." Oraakkeli vastasi.
"Me lähdemme heidän peräänsä." Megame sanoi. Payn nyökkäsi.
"Tulemme sitten takaisin luoksesi, äiti." Megame ilmoitti ja juoksi samantien ulos Oraakkelin asunnosta, Payn perässään. Oraakkeli pyysi Megamen olemaan varovainen, mutta hän ei sitä kuunnellut. Hän kiehui raivosta. Hän paloi halusta päästä käsiksi Nigmeresin jäseniin ja taittaa heiltä niskat. Megame oli kuitenkin myös raivoissaan itselleen, sillä hän olisi toivonut heidän olevan aikaisemmin äitinsä luona, jotta Nigmeres ei olisi päässyt tekemään tuhojaan.
"Tämä taitaa liittyä eläinjumaliin vai mitä?" Megame äyskäisi, kun Payn saapui juosten hänen rinnalleen.
"Mahdollisesti." Payn vastasi. "Rauhoitu, Megame."
Megame ei vastannut, vaan kiihdytti vauhtiaan. Hän kykeni jo näkemään korkean, vaalean rakennuksen siintävän edessään. Se vaalea rakennus oli maailman suurin kirjasto, Tingus.

Hieman myöhemmin he saapuivat Tinguksen eteen. Sitä vartioi usea sinihaarniskainen sotilas.
"Hyvää iltaa!" Vartijat kajauttivat. "Tervetuloa Tingukseen, maailman suurimpaan kirjastoon."
"Meillä on kiire." Megame puuskahti. "Paljon sisäänpääsy maksaa?"
"Kultakolikon verran, matkalaiset." Yksi sotilaista sanoi.
Payn kaivoi rahapussin taskustaan ja ojensi kolikot sotilaalle, jonka jälkeen heille avattiin valtavat, valkoiset ovet.
Tingus oli heti sisäänkäynniltä alkaen täysin kirjahyllyjen peitossa. Kaikki hyllyt olivat täynnä kirjoja ja hyllyrivejä jatkui korkealle, kymmeneen kerrokseen saakka.
Useamman kymmenen metrin korkeudessa oli Tinguksen kupolinmuotoinen lasikatto. Se oli suuri ja kaunis ja siitä näki taivaan kirkkaana.
Megame ei kerennyt jäämään ihastelemaan vaikuttavaa Tingusta, vaan hän riensi eteenpäin ja pälyili ympärilleen etsien Nigmeresin jäseniä.
"Tuolla." Payn murahti ja osoitti sormellaan eteenpäin.
Keskellä Tingusta oli valtava reikä, josta portaat veivät syvälle maan alle. Sieltä pääsi kulkemaan mille mantereelle tahansa nopeasti.
Aivan portaiden alkupäässä näkyi kaksi mustatakkista miestä. Molemmat olivat erittäin kookkaita, sekä pelottavan näköisiä. He kantoivat selässään suuria miekkoja.
Megamella ei voinut jäädä aristelemaan. Hän kaivoi miekkansa esille ja heidän ympärillään olleet ihmiset hätkähtivät hieman. Megame viilsi nopeasti peukaloonsa haavan ja manasi tuliloitsun samalla juostessaan.
Tulipallo lensi kookkainta miestä kylkeen ja tämä horjahti. Oli lähellä että mies olisi pudonnut portaiden kaiteen ylitse.
"Nyt sinä sait heidän huomionsa, vaikka olisimme voineet yllättää heidät." Payn puuskahti, mutta kaivoi itsekin miekkansa esille.
Nigmeresin jäsenet kääntyivät yllättyneinä katsomaan tulipallon loitsijaa, sekä tämän seuralaista.
"Se tyttö ja sotilaspäällikkö, joista Sherame kertoi!" Hieman lyhyempi mies huudahti.
"Ota tikari ja häivy, minä tulen perästäsi, kunhan saan nuo hoideltua." Pidempi mies vastasi.
"Sherame kertoi heidän olevan vaarallisia, meidän molempien olisi hyvä paeta, Mores." Lyhyempi mies intti, mutta alkoi kuitenkin juoksemaan portaita alaspäin.
"Fireolin tappaminen ei ole mitään." Mores naurahti. "Minun sen sijaan on, Derr."
"Minähän sanoin, että jos olisimme liikkuneet ripeämmin, niin olisimme välttäneet ongelmat." Derr puuskahti ja jatkoi juoksuaan.
Mores ei vastannut, vaan kääri hihojaan ja paljasti paksut, mustat käsivarret, jotka olivat tatuointien peitossa. Moresilla oli huppu kasvojensa peittona. Sen alta paistoi kaksi kirkasta, keltaista silmää.
Megame juoksi Moresia kohti ja heilautti kaiteen yli miekkaansa, Mores väisti hyökkäyksen kumartumalla ja iski voimakkaasti nyrkillään Megamea rintaan. Megame lennähti iskun voimasta taaksepäin.
Sivummalta hyökkäsi Payn ja sai viillettyä miekallaan Moresin vasenta käsivartta. Veri värjäsi hieman mustaa takkia, mutta Mores ei viillosta hätkähtänyt. Hän loi nopeasti kämmeneensä tulipallon, jonka sinkautti Paynia kohti. Payn torjui tulimagian miekallaan ja kompuroi taaksepäin paineen voimasta. Hän heilautti miekkaansa uudestaan ja sai viillettyä uudelleen Nigmeresin jäsenen kättä.
"Sinä olet toivoton." Mores sanoi ärtyneenä, kun hän sai samaan käteen toisenkin viillon. Hänen äänensä oli vahva ja murahteleva.
Mores kaivoi selästään valtavan miekkansa, jonka terä oli musta ja erittäin tappavan näköinen. Hän loikkasi yllättävän ketterästi kaiteen yli ja heilautti miekallaan Paynia kohti, joka väisti hyökkäyksen.
"Kannattaa pysyä loitolla." Mores naurahti. "Minun miekkani terä on valettu basiliskin myrkyllä, johon ei löydy parannusta."
Mores heilautti miekkaansa uudestaan ja Payn väisti uuden hyökkäyksen. Miekka meni aivan likeltä hänen kasvojaan.
Megame nousi ylös ja hyökkäsi. Hän viilsi miekallaan Moresia kohti, joka sai vain vaivoin torjuttua hyökkäyksen raskaalla aseellaan. Payn hyökkäsi uudestaan ja sai jälleen viillettyä Moresia, tällä kertaa kasvoille. Verta tihkusi Nigmeresin jäsenen mustan takin rinnukselle ja hän karjaisi kivusta.

Mores heilautti raivoissaan miekkaa. Megame ja Payn joutuivat molemmat väistämään vaakasuoran viillon kyyristymällä. Megame ulahti kyyristyessään, sillä Moresin nyrkin isku tuntui yhä hänen rintalastassaan.
Megame viilsi jälleen kättään ja manasi uuden tulitaian.
"Minua te ette magialla pysäytä." Mores karjaisi ja iski pystysuoran viillon Megamea kohti. Miekka iskeytyi voimakkaasti lattiaa vasten ja Megame väisti hyökkäyksen nopeasti pyörähtämällä sivulle. Lattiaan jäi ilkeän näköiset halkeamat. Megame heitti tulitaian kohti Moresin massiivista rintaa. Kuului kumea pamahdus ja Mores horjahti kaidetta kohti. Kaide taipui lyttyyn ja Mores nousi varovaisesti seisomaan.
"Kirottu kakara." Mores murahti. Payn syöksyi ja yritti viiltää miekallaan, mutta tällä kertaa Mores oli nopeampi ja iski nyrkillään Paynia kasvoille. Kuului inhottava rusahdus ja Payn pelkäsi menettäneen leukaluunsa. Hän lennähti taaksepäin ja makasi hetken maassa, kunnes kohottautui seisomaan. Payn tunnusteli varovaisesti leukaansa ja onnekseen huomasi sen olevan vielä sijoillaan.
Megame huitaisi miekallaan ja onnistui viiltämään Moresia kylkeen. Mores murahti ja Megame heilautti uudelleen miekkaansa, viiltäen Moresia uudestaan samalle alueelle.
"Mikä teitä oikein riivaa?" Mores karjui ja yritti iskeä miekallaan Megamea, joka kuitenkin torjui hyökkäyksen omalla aseellaan. Iskun voimasta Megame kuitenkin lensi päin yhtä lukuisista kirjahyllyistä. Kirjoja tippui hyllyltä Megamen päälle.
Payn huitaisi miekallaan Moresia alhaalta ylös. Mores sai vain vaivoin väistettyä hyökkäyksen kallistumalla taaksepäin.
Hän huitaisi miekallaan Paynia kohti, joka väisti senkin hyökkäyksen.
"Älä väistele, pelkuri!" Mores karjaisi. "Kuole, saasta!"
Hän loi uuden tulitaian ja heitti sen päin Paynia. Payn ei kerennyt enää väistämään, vaan lennähti tulipallon voimasta taaksepäin.
Mores katsoi tyytyväisenä ympärilleen ja lähti kulkemaan portaita alaspäin.

****

Onimech oli raivosta kiehuen poistunut piilopaikastaan. Hän kulki pitkin Läntistä mannerta ja suunnisti kohti yhtä Nigmeresin neljästä piilopaikoista. Hän tiesi tarkasti kunkin piilopaikan sijainnin ja lisäksi sen, että niitä vartioitiin tarkasti.
"Minun kimppuuni ei hyökkää kukaan." Onimech sähisi raivoissaan. "Luulin jo, ettei heillä ole enää minulle mitään asiaa."
Hän kulki ohi Seegothin. Noin kymmenen kilometrin päässä sotilaskaupungista oli tiheä metsä. Metsän keskellä oli korkea mäki, jonka sisällä oli yksi Nigmeresin piilopaikoista.
Onimech kulki metsän läpi ja kuulosteli tarkasti, sillä hänen kimppuunsa voitiin hyökätä mistä suunnalta tahansa.
Hän pääsi ongelmitta suuren mäen luokse ja tutki sitä mietteliäänä. Sisäänpääsyä ei näkynyt missään, mutta hän tiesi tarkalleen mitä tehdä. Hän mutisi pienen loitsun, jolloin hänen kämmeneensä kasvoi pieni, läpikuultava pallo. Hän heitti sen mäkeä kohti, jolloin pallo räjähti ja loi suuren aukon. Onimech kipusi aukosta sisään ja samassa aukko sulautui takaisin kiinteäksi.
Onimech saapui suureen, kupolimaiseen huoneeseen. Huoneen seinät oltiin täytetty kynttilöillä. Huoneen keskellä oli koroke, jossa oli paksu, mustakantinen kirja avoinna. Onimech läheni kirjaa kiinnostuneena, se oli hänelle hyvin tuttu.
"Sinun ei pitäisi olla täällä." Kuului huomautus jostain pimeästä nurkasta Onimechin takaa, jonne ei kynttilöitä oltu laitettu. Varjoista astui mustatakkinen Nigmeresin jäsen.
"Minä tiedän sen." Onimech sanoi ja kääntyi ympäri. "Mutta teidänkin pitäisi jättää minut rauhaan."
"Me teemme vain työtämme." Mies vastasi olkiaan kohauttaen ja laski huppunsa. Miehellä oli lumenvalkeat hiukset, sekä hyvin kalpeat kasvot, jopa kalpeammat kuin Onimechilla. Hänen silmänsä olivat punaiset ja väsyneet.
"Sinutko laitettiin vartioon, Khan?" Onimech hymähti. "Ei järin viisasta laittaa kuolemansairasta miestä vartioimaan jotain niinkin tärkeää, kuin Mutores Pimesiä. Sitäpaitsi minä lahjoitin kirjan teille, se on käytännössä minun."
"Käytännössä se on Tinguksen." Khan vastasi ja yskäisi nyrkkiinsä. Yskän mukana tuli verta.
"Mitä sinä haluat? En haluaisi tappaa sinua nyt." Khan jatkoi ja pyyhki veret hihaansa.
"Sinä et ole koskaan halunnut tappaa ketään." Onimech huomautti.
"Mitä sinä haluat?" Khan sanoi uudelleen, tällä kertaa hän painoitti jokaista sanaa.
Onimech katsoi Khanin verenpunaisia silmiä.
"Haluan, että jätätte minut rauhaan." Onimech vastasi.
"Sinä tiedät mitä meidän kuuluu tehdä." Khan sanoi. "Me emme siitä päätä, Pit päättää."
"Veisitkö sitten ystävällisesti sanan johtajallenne?" Onimech sanoi siirappiseen sävyyn.
"En." Khan sanoi ja yskäisi jälleen verta.
"En tainnut sanoa sitä tarpeeksi selvästi?" Onimech hymähti ja veti miekan esille tupestaan. "Minä suorastaan vaadin." Hän kuiskasi ja hymyili pirullisesti.

****

Megame kohottautui seisomaan. Hänen joka jäsentään kolotti ja hän oli varma siitä, että hänen kehonsa oli täynnä mustelmia. Hänet ohjasi ylös vain raivo. Raivo Nigmeresiä kohtaan. Hänen ajatuksensa eivät kulkeneet enää läheltäkään Onimechia, sillä nyt hän halusi kostaa hänen äitiään vahingoittaneille ihmisille.
Mores oli päässyt vain kerroksen alemmas, kun kuuli juoksuaskeleita takanaan. Hän heilautti vaistonvaraisesti miekkaansa taaksepäin ja huomasi sitten Megamen väistäneen hyökkäyksen hyppäämällä kaiteelle. Megame hyppäsi kaiteelta Moresta kohti ja huitaisi tätä miekallaan. Mores torjui hyökkäyksen.
"Miten sinä jaksat?" Mores puuskahti.
"Koston voimalla." Megame vastasi.
Mores tarrasi Megame hiuksista ja heitti tämän rappusia alas. Megame pyöri sivuttain noin kymmenen rappua, kunnes sai pysäytettyä itsensä. Hän kohosi polvilleen ja katsoi tuimana Moresin keltaista hohtavia silmiä. Mores käveli hiljalleen häntä kohti ja kohotti miekkaansa, valmiina tappamaan.
Megamen alahuulesta vuoti verta ja hän oli täysin ruhjeissa. Hän uskoi, että oli helpompaa vain kuolla sinne, Tinguksen portaille, mutta hän ei voinut pettää äitiään. Hän viilsi raivoissaan syvän haavan kämmeneensä ja manasi nopeasti loitsun.
Veri pakeni hänen kämmeneensä, mutta mitään ei muodostunut. Sen sijaan taivas alkoi synkkenemään ja mustat pilvet näkyivät selvästi Tinguksen lasikatosta. Mores oli jo aivan likellä Megamea, kunnes kiinnitti katseensa synkkenevään taivaaseen. Ukkonen jyrähteli.
"Ukkosmagia ei sinua pelasta." Mores kuiskasi, mutta katsoi silti hämillään lasista kattoa. Ukkonen oli voimakkaamman kuuloinen, kuin mikään muu hänen todistamansa ukkosmagia.
Sitten valtava salama välähti. Salama lävisti Tinguksen lasikaton ja iskeytyi Moresin jykevään rintaan, lävistäen sen. Mores ei kerännyt edes huutamaan, sillä kaikki tapahtui niin nopeasti.

Derr juoksi useita kerroksia alempana. Hän oli kuullut valtavan jyrähdyksen ja oli pysähtynyt katsomaan äänen suuntaan. Hän huomasi lasinsirpaleiden satavan alempiin kerroksiin.
"Innostuikohan Mores hieman liikaa?" Hän ajatteli ja jatkoi juoksuaan. Kolmen kerroksen jälkeen hän olisi päässyt pohjakerrokseen.
"Miksi tämän pitää olla pirun syvä?" Hän manaili mielessään.
Sitten hän kuuli huudon. Hän katsoi ylemmäs ja järkyttyneenä loikkasi portaissa taaksepäin. Mores tippui hänen eteensä. Luut raksahtivat kerralla poikki, kun suurikokoinen mies iskeytyi vasten portaita. Hänen rinnassaan oli valtava reikä. Se ulottui rintalastasta navan yläpuolelle. Moresin keltaiset silmät olivat ammollaan. Sitten Moresin miekka putosi korkeuksista omistajansa vierelle. Osuessaan marmorisiin portaisiin se päästi kumean kalahduksen.
Derr katsoi kauhuissaan kuollutta liittolaistaan.
"Ei voi olla totta." Hän kuiskasi. "Kukaan ei ole ennen saanut edes avohaavaa Moresille."
Sitten hän vilkaisi kauhuissaan ylös. Megame juoksi portaita alaspäin.
"Kirottua." Derr mutisi ja jatkoi juoksuaan, vaikka hänellä olikin yli kymmenen kerroksen etumatka.
Paynkin virkosi viimein ja huomasi hänen päälleen sataneen kookkaita lasinsirpaleita, jotka eivät onneksi olleet vahingoittaneet häntä. Hän huomasi Megamen juoksevan portaita alas ja riensi naisen perään. Payn vilkuili ympärilleen, muttei nähnyt missään miestä, jota vastaan olivat äskettäin taistelleet.
Payn hyppäsi kaiteelle ja liusui siitä Megamen eteen.
"Missä se mies on?" Payn kysyi hypätessään portaille.
"Hän hävisi." Megame vastasi yllättyneenä siitä, että Payn oli yllättäen vain loikannut hänen eteensä. "Meidän täytyy saada se toinen kiinni."
Payn nyökkäsi. Sen jälkeen he molemmat loikkasivat kaiteelle ja luisuivat nopeasti alempiin kerroksiin. Parin kerroksen jälkeen heidän piti jatkaa matkaansa taas portaita pitkin, ettei heidän tasapainonsa horju liiaksi.

Alempana Derr vilkaisi kauhuissaan ylöspäin ja näki Megamen ja Paynin saavuttavan hänet.
Derr loitsi nopeasti räjähdysmagian ja sinkautti sen portaille. Se räjähti aivan Megamen ja Paynin edessä.
Portaisiin oli muodostunut suuri reikä ja kaidekin oli vääntynyt paineen voimasta. Payn oli kaatunut ja nousi nyt hitaasti ylös. Hän katsoi alempiin kerroksiin vihoissaan.
"Hän pääsee karkuun." Payn murahti. "Aivan sama kuinka nopeasti etenemme, emme saa mitenkään saavutettua häntä."
Megame huokaisi raskaasti ja vihoissaan potkaisi seinää.
"Anna olla." Payn sanoi. "Sinä teit hienosti."
Sitten hän katsoi ylöspäin. Sotilaat rynnistivät heitä kohti.
"Tule." Payn kuiskasi ja Megame vilkaisi kummissaan miestä, joka alkoi kapuamaan portaita ylös.
"Tuskin he uskovat meidän versiotamme tapahtumista." Megame huomautti, mutta Payn ei vastannut.
Sotilaat saapuivat heidän luokseen läähättäen.
"Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu?" Yksi sotilaista huudahti vihoissaan.
"Eivät palauttaneet kirjojaan." Payn hymähti. Vartijat jäivät suut ammollaan katsomaan Paynin, sekä Megamen poistumista.
Megame kikatteli koko loppumatkan oville.

^ Varsinainen nero tuo Payn.
Lattiassa ja katossa jättimäinen reikä, vartijat tulevat paikalle ihmetellen ja Payn ja Megame kävelevät siitä ohitse ja kuuluu kuittaus "Eivät palauttaneet kirjojaan.". Vielä perään vislausta olisi kruunannut koko tilanteen koomisuuden.

Ja asiaan, varsinainen tarina on todellakin kokoenut melkoisen käänteen ja uuden käänteen pystyy jo tuntemaan luissaan kun aloittaa päättelytyön.

Jatkoa odotellaan, kuten täällä on jo tuhat ja yksi kertaa jo mainittu..

Kiitokset kommentista - jälleen.
Ei huvittanut pistää sotilaita päreiksi, joten ajattelin heittää hieman komiikkaa tähän väliin.

Uusi osa saattaa tulla jopa tällä viikolla, saas nähdä milloin.

Valitettavasti muistitikulta löytyikin vain luvun 18 beta-versio, eli saatte tyytyä hieman kökömpään taisteluun. Perusjuoni on kuitenkin sama kuin "virallisemmassa" versiossa. Lähetän nyt tämän version, sillä en jaksa juuri nyt ruveta ravaamaan kämpän ja kirjaston välillä.
Luku 18, olkeet hyvät.
Comments, plz.

---

Luku 18: Parantumaton Sairaus:

Khan tutki Onimechin kasvoja mietteliäänä, eikä ottanut asettaan esille. Häntä inhotti taistelut. Hän halusi vain elää elämänsä viimeiset hetket ihmisten seurassa, joilla oli unelmia, sillä hän itse oli kadottanut kaikki unelmansa aikoinaan.
Khan oli menettänyt siskonsa parantumattomaan, perinnölliseen sairauteen ja hän itsekin oli nyt kuolemassa siihen. Ei ollut olemassakaan sellaista magiaa, joka sairauden kykenisi poistamaan.
Pit Globes oli luvannut hänelle etsivänsä parannuksen ja oli yrittänytkin, mutta sitä ei ollut. Khan oli kuitenkin kiitollinen avusta ja oli vastapalvelukseksi luvannut auttaa Nigmeresiä näiden tavoitteiden saavuttamisessa.
Nyt hänellään oli vastassaan mies, jota koko Nigmeres kutsui aikoinaan mestariksi. Onimech Merec, kielletyn magian mestari. Nyt Onimech tunnettiin vain suurena petturina, joka pitäisi tappaa heti hänet nähtyään. Khan ei tappanut. Hän ei halunnut taistella.
"Miksi sinä tapoit Kyran?" Khan kysyi Onimechilta. "Me emme saaneet koskaan tietää."
Onimech katsoi ihmeissään punasilmäistä vihollistaan. Yrittikö Khan voittaa aikaa, saada hänen päänsä kääntymään, vaiko vain jutella menneistä? Jälkimmäinen oli Khanin tapaista.
"Koska hän oli minun tielläni." Onimech vastasi.
"Hän oli sinun tielläsi, koska yritit paeta." Khan vastasi. Sitten hän osoitti päätään kalpealla sormellaan. "Sinun päässäsi on liikaa tietoa meistä."
Onimech kohautti olkiaan.
"Kuvitteleeko se isänsä tappaja Pit, että minä oikeasti aikoisin paljastaa teidän utopisen ja liikoja kuvittelevan juonenne?" Onimech vastasi. "Minä olen vähintään yhtä takaa-ajettu kuin te kaikki yhteensä."
"Nykyään." Khan korjasi. "Nykyään olet vähintään yhtä takaa-ajettu. Paetessasi keskuudestamme olit vain sodassa kuollut mies maailmalle, olisit voinut vain mennä, kertoa olevasi elossa ja sitten paljastaa meidät kaikki."
Onimech hymähti.
"Mutta sinun ei tarvitse kantaa harteillasi raskasta tuskaa Kyran tappamisesta." Khan sanoi ja Onimech naurahti ivallisesti, ikäänkuin hän olisikaan koskaan tappamista murehtinut. "Hän on elossa ja voi erittäin hyvin." Khan jatkoi.
Onimech kohautti kulmiaan.
"Reses immorelium megace?" Hän mutisi. Nyt Khan puolestaan kohautti olkiaan.
"Exedes mercos megacessa, kuolemaloitsussa, on se ongelma, että loitsun uhrin on helppo herättää takaisin elävien kirjoihin mainitsemallasi loitsulla, kunhan sen tekee kuuden tunnin kuluessa kuolemasta." Khan kertoi ja Onimech kirosi hiljaa. "Hän on tietysti nukke, kuten muutkin kuolleista nostetut, mutta aistillinen nukke."
Khan katsoi pitkään Onimechia verenpunaisilla silmillään ja jatkoi sitten: "Kyra tuntee erittäin suurta kaunaa sinua kohtaan, mestari Onimech."

Onimech yritti pitää kasvonsa tyynenä, mutta hänessä heräsi pientä vainoharhaisuutta ja hän kuvitteli Kyran pian hiippailevan Nigmeresin piilopaikkaan ja yrittävän tappaa hänet viikatteellaan.
Onimech vilkuili ympärilleen, muttei onnekseen nähnyt huoneessa ketään muita hänen lisäkseen, kuin kuolemansairaan Khanin.
Khan yskäisi verta nyrkkiinsä ja pyyhki veret jälleen hihaansa.
"Miksi te yhä minua vainoatte?" Onimech kysyi sitten ja yritti niin saada vaihdettua puheenaiheen pois tappamastaan miehestä, joka oltiin herätetty henkiin. "Rufys kävi nimittäin luonani äskettäin."
Khan huokaisi ja pudisti päätään. Sen jälkeen hän yskäisi uudelleen verta, tällä kertaa hän laittoi suoraan hihan suunsa eteen.
"Me teemme vain mitä meidät käsketään tekemään, Onimech." Khan vastasi. "Meidän täytyy koota kaikki eläinjumalat yhteen. Tietysti sinun kuolemasikin olisi suuri helpotus järjestöllemme."
Onimech huokaisi turhautuneena.
"Minusta meidän pikku keskustelutuokiomme oli oikein antoisa, mutta minun täytyy tehdä sinusta varoittava esimerkki järjestöllenne." Onimech sanoi ja hymähti hivenen huvittuneena. "Ei mitään henkilökohtaista, olen aina pitänyt sinusta Khan Mezmore."
"Minut on koko elämäni ajan pakotettu tekemään asioita, mitä vihaan eniten." Khan mutisi ja otti tupestaan esiin siron miekan, jonka terä kilpaili vaaleudessaan hänen ihonsa kanssa. "Tappaminen on yksi niistä."
"Sinä voit tietysti seistä siinä kiltisti ja antaa minun tehdä tehtäväni." Onimech vastasi pilkallisesti.
"Nigmeresissä minun ei ole tarvinnut kertaakaan tappaa ihmistä, ei koko kahteentoista vuoteen, jonka olen jäsenenä ollut. Toisin kuin nuorena, silloin jouduin tappamaan niin monta ihmistä selviytyäkseni." Khan huokaisi. Hän yskäisi jälleen verta.
Onimech pudisti päätään.
"Säälittävää." Hän sanoi kuiskaten. "Minua inhottaa - ainakin hieman - tappaa sinunlaisesi kuolemansairas paskiainen."
Khan ei vastannut.
"Minun aikani on lopussa." Hän kuiskasi sitten. "Tiedän sen. Yskin verta jatkuvasti. Antaisit minun kuolla rauhassa ja ilman tappamista."
"Kunpa voisinkin." Onimech vastasi. "Mutta mieleni tekee tappaa sinut mieluummin."
Onimech viilsi sivuttain miekallaan ja onnistui välittömästi viiltämään pienen haavan Khanin oikeaan olkapäähän. Khan älähti ja hänen olkapäästään vuoti verta enemmän kuin normaalisti sen kokoisesta haavasta. Se oli hänen sairautensa kirous ja hän toivoikin pian saavansa tuskansa päätökseen.
Onimech heilautti uudelleen miekkaansa ja viilsi tällä kertaa vasempaan olkapäähän. Verta roiskui jälleen.
"Mitä sinä teet?" Onimech karjaisi ja laski aseensa. "Taistele! Yritätkö voittaa minun sympatiani vain seisomalla siinä? Et onnistu!"
Samassa Khan heilautti miekkaansa ja onnistui aiheuttamaan syvän haavan Onimechin rintaan. Onimech karjaisi ja kompuroi taaksepäin. Sitten hän naurahti pilkallisesti.
"Yrität olla ovela?"
Khan syöksyi Onimechia kohti ja iski uudelleen miekallaan. Viilto meni aivan likeltä Onimechin kasvoja, muttei osunut. Onimech viilsi miekallaan alhaalta ylös ja sai osuman Khanin rintaan. Khan kaatui polviensa varaan ja Onimech tarrasi Khania tämän vaaleista hiuksista.
"Olet säälittävä, Khan." Onimech ärähti. Hän yritti survoa miekkansa Khanin keuhkoihin, mutta Khan olikin huijannut Onimechia jälleen ja sai tilaisuuden käyttää magiaa. Hän loi erittäin voimakkaan tulitaian, jolloin kaikkien kynttilöiden liekit syöksyivät kohti Onimechia.
"Kirottua!" Onimech rääkäisi.

Huone pimeni ja vain Khanin verinen yskiminen kuului Nigmeresin piilopaikasta. Khan nousi seisomaan ja loi tulitaian, sytyttäen jokaisen kynttilän yksi kerrallaan. Hän huomasi Onimechin makaavan edessään maassa ja hänen kasvonsa ja kaapunsa olivat kärventyneet pahasti. Onimech aukaisi silmänsä ja katsoi järkyttyneenä Khania, joka seisoi hänen yläpuolellaan.
"Tämä on turhaa, Onimech." Khan mutisi ja laittoi miekkansa takaisin tuppeen.
"Senkin saasta!" Onimech ärisi ja nousi vaivalloisesti polvilleen.
"Lopetetaan tämä." Khan sanoi.
"Minä lopetan tämän omalla tavallani." Onimech murahti ja heilautti miekkaansa, joka ei mennyt edes likeltä Khania.
"Sinä olet voimaton." Khan kuiskasi. "Mutta niin olen minäkin."
Onimech nousi seisomaan vapisten. Hän katsoi Khania silmät raivosta palaen ja hän yritti tökkäistä miekallaan tätä keuhkoihin, mutta Khan väisti hyökkäyksen ja Onimech kaatui uudelleen maahan.
"Minä en usko tätä." Onimech kuiskasi ja katsoi hämmentyneinä kämmeniään, ikäänkuin olisi nähnyt hukatut voimansa niissä.
"Kielletty magia on kirous, Onimech." Khan sanoi. "Itsekin olen syyllistynyt sen käyttöön, mutta mitä menetettävää minulla enää on? Ei mitään."
"Paskat!" Onimech huudahti ja nousi jälleen polvilleen. Hän manasi maamagian ja maasta syöksyi korkeita kivipiikkejä kohti Khania, joka joutui loikkimaan taaksepäin väistääkseen kuolettavat piikit. Sitten yksi piikki sai naarmutettua hänen vasenta kylkeään ja hän kaatui maahan.
Vielä yksi piikki oli kohoamassa maasta, mutta Khan sai pyörähdettyä turvaan.
Hän hengitti raskaasti ja piti kiinni haavoittuneesta kyljestään. Sitten hän yskäisi jälleen verta, tällä kertaa sitä tuli suuri määrä.
Onimech kohottautui seisomaan ja nauroi ilkeästi.
"Yrität turhaan paeta, Khan." Onimech nauroi ja lähestyi Khania. Hän kohotti miekkansa ilmaan ja valmistautui tappamaan maassa makaavan, entisen liittolaisensa.
Mutta Khan oli nopeampi. Juuri kun Onimech oli saapunut Khanin kohdalle, niin tämä oli iskenyt miekkansa Onimechin vatsaan.
Onimech rääkäisi.
"Kirottu." Onimech sähähti ja Khan kohottautui polvilleen. Hän iski miekan yhä syvemmälle vihollisensa vatsaan. Nyt Onimech alkoi yskimään verta.
"Anna anteeksi." Khan kuiskasi.
"En ikinä!" Onimech rääkyi ja oli juuri iskemässä miekallaan, kun Khan yskäisi vielä yhden kerran ja kaatui sitten maahan.
Onimech kiskaisi miekan irti kehostaan ja heitti sen inhoten huoneen perälle. Haava vuosi verta, mutta hänen onnekseen se ei ollut järin syvä, eikä se ollut puhkonut mitään tärkeitä elimiä.
Onimech katsoi Khania. Hänen silmänsä olivat auki ja hän näytti haikealta maatessaan elottomana yskimässään verilammikossa.
"Eikö hän oikeasti halunnut tappaa minua?" Onimech ihmetteli.

Kuului räjähdys. Joku oli tulossa piilopaikkaan.
Onimech katosi, jättäen jälkeensä vain kasan mustia sulkia.
"Meillä on ongelmia." Kuului ääni räjähdyksen tekemästä aukosta.
"Mitä nyt, Cybe?" Ihmetteli toinen ääni.
"Khan on kuollut." Cybe vastasi.
"Mitä?"
Kaksi mustatakkista miestä kävelivät nopeasti Khanin luo ja katsoivat huonetta.
"Täällä on taisteltu, Kyra." Cybe kuiskasi. "Mutta se ei tappanut Khania, hän kuoli itse omaan sairauteensa."
"Tämä lemu." Kyra kuiskasi ja nuuhkaisi ilmaa. "Tunnistan sen mistä tahansa."
"Onimech?" Cybe ihmetteli ja Kyra nyökkäsi.
"Hän on mennyttä miestä." Kyra murahti.

Pitkästä aikaa seuraa jatkoa - en siis ole unohtanut tätäkään, intin takia en vain aina kerkeä kirjoittelemaan. Lyhyt hurahdus on tämä luku, pahoittelen sitä.
Tässä luvussa on sitten hieman arveluttavia piirteitä, ainakin kirjoittajan omasta mielestä. Tiedä sitten onko minulla vain turhan vilkas mielikuvitus. En nyt ala niitä muokkailemaan.
Toivottavasti ei satu kenenkään muun silmiin.

---

Luku 19: Lohikäärmeiden metsästäjä

Payn ja Megame kävelivät voimattomanoloisina takaisin kohti Oraakkelin asuntoa. Payn vilkuili välistä Megamea ja mietti tämän omaamia voimia. Mores oli ollut Megamea varmasti kolmea päätä pidempi, sekä kaksi kertaa leveämpi, mutta silti Megame oli onnistunut päihittämään tämän.
Payn päätti kuitenkin olla mainitsematta asiasta mitään.
Megame itse käveli vaitonaisena Paynin vierellä. Hän tunsi olevansa loukussa. Jos hän ei olisi rientänyt Nigmeresin perään, niin hän ei todennäköisesti tulisi saamaan joukon vihoja niskoilleen. Toisaalta hänestä tuntui myös siltä, että he kuitenkin tulisivat etsimään hänet, jos he uskovat hänellä olevan eläinjumala hallussaan.
Sitten oli vielä Onimech. Jostain syystä Megame oli jo unohtanut vihansa isäänsä tappajaa kohtaan ajaessaan Nigmeresin jäseniä takaa, mutta nyt se puski takaisin kuin valtava hyökyaalto. Megamea puistatti, joutuiko hän nyt taistelemaan sekä Onimechia, että Nigmeresiä vastaan?

He saapuivat kujalle, josta tie vei Megamen äidin asunnolle.
Payn laski kätensä Megamen olalle.
"Onhan kaikki hyvin?" Payn kysyi myötätuntoisesti.
"On." Megame vastasi. "Hieman huolestunut vain tulevasta."
"Kaikki menee hyvin, Megame." Payn sanoi rohkaisevaan sävyyn ja Megame nyökkäsi hymyillen.
"Minäkin toivon." Megame kuiskasi.
He saapuivat Oraakkelin asunnolle, mutta ulkopuolelta he kuulivat jonkun puhuvan.
"Lisää Nigmeresin jäseniä?" Megame kysyi hädissään ja oli jo ottamassa miekkaansa esille, kunnes Payn laski kätensä uudelleen Megamen olalle.
"Kuuntele." Hän kuiskasi.
Megame rypisti otsaansa ja kuunteli. He kuulivat nuoren mies äänen puhuvan Oraakkelin kanssa. Oraakkeli puhui taas salaperäisellä äänellään.
"Mikä teidän siskonne nimi olikaan?" Oraakkeli kysyi.
"Lunare." Mies vastasi. "Lunare Bizerr."
Payn kohautti kulmiaan.
"Nimi on jostain tuttu." Hän mutisi ja Megame nyökkäsi.
Sitten Megame räväytti silmänsä järkytyksestä auki.
"Se Onimechin apuri." Hän kuiskasi.
Hän riensi sisälle ja Payn seurasi hieman epäröiden perässä.
Megame oli kaivannut aseensa esille ja Oraakkeli katsoi häntä hieman yllättyneenä.
"Mitä ihmettä, Megame?" Hän kysyi.
"Sinä." Megame sähähti miehelle, joka oli selin heitä kohti. Nyt hän käänsi yllättyneenä katsettaan Megamea kohti.
Miehellä oli lyhyehköt ja vaaleat hiukset, vaaleanvihreät silmät, sekä hieman kalpea iho. Mies oli pukeutunut vihreään haarniskaan. Ensisilmäyksellä häntä olisi luullut Wiccorin sotilaaksi, mutta haarniska oli kuitenkin muodoltaan hieman erilainen ja vaikutti paljon kevyempi. Lisäksi hartiassa oli ulokkeet, jotka näyttivät hieman piikeiltä.
"Anteeksi?" Mies kysyi hämillään Megamelta.
"Sinä puhuit jotain Onimechin apurista." Megame sanoi äreänä ja miehen katse synkkeni.
"Niin." Mies vastasi. "Lunare on minun siskoni. Pahoittelen jos hän on koitunut ongelmaksi Onimechin takia."
Megame räpytteli hämillään silmiään, kunnes tajusi ettei miehestä olisi vaaraa ja hän laittoi miekkansa takaisin tuppeensa.
Mies käänsi katseensa takaisin Oraakkeliin.
"Niin, missä hän on?" Mies kysyi toiveikkaana.
Oraakkeli pudisti päätään.
"En tiedä." Hän sanoi harmistuneena.
"Et tiedä?" Mies toisti tyrmistyneenä ja Oraakkeli nyökkäsi.
"Siihen on kaksi mahdollisuutta." Oraakkeli sanoi. "Joko hän on vaihtanut nimeään, tai sitten pahimmassa tapauksessa..."
Mies katsoi silmät kauhusta laajentuneina Oraakkelia. Hänen silmissään leimahti raivon liekki, mutta hän kuitenkin nieli kiukkunsa.
"Hän ei ole kuollut." Mies sanoi ja selvitti kurkkuaan. "Tiedän sen. Onimech on varmasti pakottanut hänet ottamaan käyttöönsä toisen nimen."
Oraakkeli levitti käsiään tietämättömästi.
Mies nousi ylös ja kumarsi kevyesti.
"Kiitos, suuri Oraakkeli." Hän mutisi. Sitten hän huokaisi syvään ja kääntyi ympäri.
Hän oli astelemassa ovelle, kunnes Payn työnsi kätensä hänen eteensä.
Mies käänsi kulmiaan kohottaen katseensa Payniin.
"Mitä haluat?" Hän kysyi.
"Me voimme auttaa sinua." Payn vastasi. Miehen katse kirkastui.
"Todellako?" Hän kysyi toiveikkaana.
"Kyllä. Me nimittäin etsimme Onimechia. Jos tulet matkaamme ja autat meitä Onimechin voittamisessa, niin samalla löydät siskosi." Payn sanoi.
Megame käänsi yllättyneen katseensa Payniin.
"Me saatamme tarvita häntä, lisäksi tekisimme mies-paralle palveluksen." Payn sanoi, ennen kuin Megame edes kerkäsi kysyäkään mitään
"Mikä on nimesi?" Payn kysyi mieheltä.
"Jigen." Mies vastasi. "Jigen Bizerr."
"Minä olen Payn Globes ja tuo innokas nainen on Megame Newos." Payn esitteli heidät ja odotti Jigenin huokaisevan hämmästyksestä kuullessaan Paynin nimen.
Jigen kuitenkin tervehti heitä molempia kohteliaasti ja Paynin mieliala laski hieman. Sitten hän rykäisi ja sanoi: "Niin. Megame, sinun piti kysyä äidiltäsi jotain?"
"Oletko sinä Oraakkelin tytär?" Jigen kysyi hämmästyneenä Megamelta, joka nyökkäsi.
"Jännittävää." Jigen sanoi sitten.

Megame kertoi äidilleen matkastaan Itäiselle mantereelle ja kuinka he tapasivat Gileanin.
"Sinä olet kokenut lyhyessä ajassa paljon." Oraakkeli sanoi hymyillen.
"Niin." Megame sanoi. "Välistä ehkä vähän liikaakin. Mutta meidän pitää saada tietää Onimechin piilopaikka. Missä se on?"
Oraakkeli sulki silmänsä. Sitten hän aukaisi ne hitaasti.
"Lännessä." Hän sanoi. "Tshazobelista, Lännen kuningas kaupungista, kolmekymmentä kilometriä etelään. Siellä maa on karua aavikkoa. Jossain siellä pitäisi olla erään tuhoutuneen kaupungin, Micoborin rauniot. Onimechin piilopaikka on sen kaupungin alla."
Megame nyökkäsi ja pisti reitin muistiinsa.
"Kiitos, äiti." Hän nousi ylös ja kävi halaamassa äitiään.
"Joko sinä aiot lähteä?" Oraakkeli kysyi hieman harmistuneena.
"Minun täytyy." Megame huokaisi. "Tämä on hyvin tärkeää, ymmärräthän?"
Oraakkeli nyökkäsi.
"Sitten kun sinusta tulee kuningatar, niin tulethan käymään ilman mitään kiireitä?" Oraakkeli kysyi hetken hiljaisuuden päätteeksi. Hän hymyili, mutta hänen silmänsä vetistivät.
"Totta kai, äiti." Megame vastasi hymyili ja halasi uudelleen äitiään.
"Lähdetään." Payn sanoi hetken päästä. Megame nyökkäsi ja irrotti otteensa äidistään.
He hyvästelivät vielä pikaisesti ja kaikki kolme poistuivat Oraakkelin asunnosta.

"Oletko jokin sotilas?" Megame kysyi Jigeniltä ja katsoi tämän vihreää, hieman ruosteista ja naarmuista haarniskaa. He olivat saapuneet Etheriin porteille ja kopauttivat jykeviin oviin, jolloin ne avattiin heille.
"En." Jigen vastasi hymyillen. "Olen lohikäärmeiden metsästäjä."
"Mitä?" Megame parahti.
"Niin, sellainen olen." Jigen mutisi huomatessaan Megamen olevan raivoissaan.
"Sinunlaistesi takia siis lohikäärmeitä kuolee sukupuuttoon!" Megame huudahti raivoissaan. Etherin vartijat katsoivat kummissaan huutavaa Megamea ja Payn kiihdytti tahtiaan, jotta häntä ei laskettaisi tuohon porukkaan.
"Lohikäärmeet ovat vaarallisia!" Jigen intti vastaan. Hänen äänensävystään kuitenkin kuuli, että hän tiesi häviävänsä tuon väittelyn.
Megame loi murhaavan katseen vihreä-haarniskaiseen mieheen ja sähähti: "Kaikki eivät ole. Olet tunteeton kakara."
"Kakara?" Jigen parahti.
"Niin." Megame mutisi. Jigen oli ulkonäöltään nuorenpojan näköinen, mutta Megame uskoi, ettei hän ollut sitä vanhempi henkisestikään.
Pitkään aikaan he eivät vaihtaneet sanaakaan. Megame ja Jigen mulkoilivat välillä toisiaan pahasti ja Payn näytti vaivautuneelta. Vasta poistuttuaan Etherin lähistöltä he huomasivat, että yö oli saapunut.
"Nukutaan rajan tuolla puolen. Sytytetään tuli, niin pedot eivät hyökkää kimppuumme." Payn ehdotti. Jigen, sekä Megame nyökkäsivät ja mulkoilivat yhä toisiaan. Payn huokaisi.
He pääsivät ylittämään rajan nopeasti (vartijat tosin hieman epäröivät Jigenin suhteen ja Megame sai siitä hyvät naurut) ja yöpyivät sitten noin kilometrin kauempana.
Payn levitti huovan ja siihen mahtuivat kaikki kolme makaamaan. He olivat sytyttäneet tulen karkottaakseen heitä mahdollisesti ympäröivät pedot.
"Kerro jotain itsestäsi, Jigen." Payn sanoi heidän syödessään Paynin ruokavarastoa tyhjemmäksi. Megamen onneksi Payn oli ostanut tarpeeksi ruokaa heidän vieraillessaan Seegothissa.
Jigen oli hieman ylpeän näköinen siitä, että häneltä kysyttiin jotain tuollaista.
"Olen lähtöisin suvusta, jossa ollaan harjoitettu unohdettua magiaa yli kymmenen sukupolven ajan." Hän kertoi
Megame kohautti yllättyneenä kulmiaan, mutta Payn nyökkäsi ymmärtäväisenä. Se selitti Lunaren taannoisen unohdetun magian käytön.
"Tiedän näin ollen myös unohdetun magian historiasta paljon. Meidän suvussa ei tosin käytetä sanaa 'unohdettu magia', sillä se on vain tietämättömien nimitys siitä. Me käytämme nimeä ensimmäinen magia."
"Aivan." Payn mutisi mietteliäänä.
"Kerro lisää ensimmäisestä magiasta?" Megame pyysi, hän oli unohtanut kokonaan kaunansa lohikäärmeen metsästäjää kohtaan.
"Toki." Jigen sanoi, hänkin vaikutti unohtaneen kaikki kaunat. "Kun ihmiset ensimmäisen kerran huomasivat osaavansa taikoa tulta, tai jotain muuta pientä, niin sitä alettiin soveltamaan ja käyttämään näytöksissä. Sillä ei siis ollut mitään tarkoitusta vahingoittaa, tai edes parantaa ketään. Lopulta kuitenkin vallanhimoiset ihmiset sovelsivat pienistä ja mitättömistä show-taioista vaarallisempia versioita ja näin syntyi musta magia. Pahaa haluttiin tasapainoittaa hyvälttä ja luotiin valkoinen magia. Lopulta yksinkertainen, sekä täysin turvallinen ensimmäinen magia unohdettiin. Ensimmäisessä magiassa oli kuitenkin käyttäjälle itselleen paljon etua, sillä se vaati vain niinkin mitättömän uhrauksen, kuin lievä voimien menetys. Musta magiahan vaatii veriuhrauksen ja valkoinen magia kaksinkertaisen voimien menetyksen verrattuna ensimmäiseen - tai teidän sanoin unohdettuun - magiaan verrattuna. Myöhemmin tuli sitten nämä kielletyt magiat sun muut."
"Niin." Payn tuumasi. "Mutta olemme taistelleet siskoasi vastaan ja hän käytti miltei tappavaa unohdettua, tai siis ensimmäistä magiaa, Megameen."
"Taistelitte siskoani vastaan?" Jigen toisti äimistyneenä. "Milloin?"
"Jokin aika sitten." Payn vastasi olkiaan kohauttaen.
"Ja hän meinasi tappaa sinut?" Jigen jatkoi ja katsoi hieman ivallisesti Megamea.
Megame tyytyi nyökkäämään.
"Tietysti ensimmäisestä magiastakin tehtiin pahoja versioita." Jigen kertoi hetken päästä. "Mutta ne unohdettiin nopeammin kuin nämä niinsanotut taikatemput. Ihme, että siskoni osasi niitä, itse en tunne yhtään."
"Onimech." Megame puuskahti.
"Siitä tulikin mieleeni." Payn sanoi. "Miksi Lunare lähti Onimechin matkaan?"
Jigen huokaisi raskaasti. Kun hän puhui, niin hänen äänensä oli särkynyt.
"Häntä kohdeltiin kaltoin kotona. Niin kaltoin, ettei kukaan voisi koskaan antaa sellaista kenellekään anteeksi. Minä sain myös osani, mutta se ei ollut mitään verrattuna Lunaren kokemuksiin."
Syntyi hiljaisuus. Ainoastaan liekkien lepatus lävisti painostavaa hiljaisuutta.
"Kerrotko siitä?" Megame pyysi kuiskaten.
"Kyllä." Jigen kuiskasi ja huokaisi jälleen. Kyynel tippui hänen silmästään maahan.

****

"Hän kärsii." Nainen kuiskasi miehelleen säikähtäneen oloisena. Mies oli polvillaan puisella lattialla ja hänen edessään makasi pieni, vaaleahiuksinen tyttö, joka itki hiljaa.
"Älä nyt." Mies vastasi jännittyneenä ja katsoi tyttöä. "Tämä on mielenkiintoista."
Nainen oli hädin tuskin kahdenkymmenen. Hän oli nuori ja kaunis nainen, jolla oli vihreät silmät, sekä alaselkään ulottuvat vaaleat hiukset. Hän oli pukeutunut kauniiseen, valkoiseen mekkoon.
Mies oli noin kolmenkymmenen. Hänelläkin oli vaaleat hiukset, mutta hänen silmänsä olivat siniset. Miehellä oli lyhyt parta ja päällään hänellä oli musta takki, sekä vaaleat housut.
Vaaleahiuksinen tyttö, joka oli pukeutunut vihreään mekkoon, oli vasta hetki sitten sätkinyt tuskasta. Nyt hän nyyhkytti lattialla. Hänen myrkynvihreät silmänsä verestivät.
Mies hymähti.
"Joko hänelle riitti?" Hän mutisi. "Missä Jigen on?"
"Trucesh." Nainen parahti. "Sinä olet tehnyt häneen kokeilujasi jo viikon ajan, anna hänen jo olla. Lunaren myös."
"Mutta ei rotista huomaa oikeaa vaikutusta." Trucesh vastasi ja hieroi leukaansa mietteliäänä. "Enkä voi vain siepata naapureidemme lasta."
Trucesh naurahti hiljaa.
"Mitähän herra ja rouva Wicolin siihen sanoisivat?"
"En minä sitä tarkoittanutkaan." Nainen kuiskasi ja silitti hermostuneena vasenta kättään. Hän teki niin aina, kun oli peloissaan, tai jännittynyt. "Tarkoitin vain, että anna lasten olla. Nuo kokeet ovat vaarallisia."
Trucesh kohautti hämillään kulmiaan.
"Niveda." Hän sanoi. "Meidän molempien isämme, sekä heidän isänsä, ovat jo pitkään kehittäneet ensimmäistä magiaa paremmaksi. Minun täytyy jatkaa heidän perinnettään."
"Mutta lapset..." Niveda mutisi.
"Minuakin käytettiin kokeita varten!" Trucesh sanoi ääntään korottaen, hän ei kuitenkaan vaikuttanut vihaiselta. Ei ollut koskaan vaikuttanut. "Mutta siltikään en ole saanut traumoja niistä. Päinvastoin, olen ollut hyvin kiitollinen."
Niveda ei vastannut, vaan jatkoi kätensä hermostunutta silittämistä.
Trucesh vilkaisi yhä nyyhkyttävää tytärtään nopeasti, mutta puuskahti sitten: "Mene huoneeseesi, minulta meni maku. Jatketaan huomenna."
Lunare niiskaisi kuuluvasti, nousi sitten vavisten ylös ja käveli haparoivin askelin toiseen huoneeseen.
Niveda vilkaisi huolestuneena tytön perään, mutta hän kuitenkin tiesi, että hänen miehensä suuttuisi, jos hän juoksisi tyttärensä luokse ja alkaisi puhumaan siitä, kuinka kaikki on hyvin. Truceshin mielestä kaikki on ollut hyvin jo alusta pitäen. Hänen mielestään ei ollut yhtään omituista, että magiaa koekäytetään omiin lapsiin, sillä hän oli itsekin saanut aikoikaan kokea saman kohtalon. Niveda ei ollut saanut, siksi hän ei ymmärtänyt. Ja hän uskoi, ettei ymmärtäisi kuitenkaan, vaikka olisikin joutunut magian koekaniiniksi.

Aamun aurinko sarasti ja Lunare aukaisi yhä verestävät silmänsä. Hän katsoi unisena ympärilleen ja yllätyksekseen huomasi Jigenin makaavan vierellään. Jigen oli pukeutunut valkoiseen paitaan, sekä harmaisiin housuihin.
Lunaren huone oli koristeellinen ja kaunis, kuten talon muutkin huoneet, mutta itse talo oli ulkopäin hyvin keskivertaisen näköinen hieman ränsistyneellä katollaan.
"Jigen?" Lunare mutisi unisena ja katsoi veljeään, joka aukaisi silmänsä.
"Hei." Jigen kuiskasi. "Käyttikö isä sinuun taas magiaa?"
Lunare nyökkäsi hieman varoen, sillä pelkäsi isänsä tulevan minä hetkenä hyvänsä huoneeseen.
"Miksi hän käyttää pahimpia loitsuja sinuun?" Jigen mutisi mietteliäänä.
"Isä sanoo, etten tule muistamaan niitä. Siksi." Lunare vastasi. Jigen pudisti typertyneenä päätään.
"Mennäänkö uimaan?" Jigen ehdotti sitten. Hän halusi edes hieman piristää siskoaan, joka joutui pelkäämään joka päivä kohtaloaan. Lunare nyökkäsi hymyillen.
Aivan heidän talonsa tuntumassa oli pieni järvi, jossa Lunare ja Jigen tykkäsivät käydä uimassa aamutuimaan.
He olivat tuskin kerenneet pulahtamaan järveen, kun jo kuulivat talolta huudon: "Lunare!"
"Voi ei." Lunare mutisi. "Isä."
"Älä mene." Jigen pyysi.
"Minun täytyy." Lunare kuiskasi. "Isä käskee."
Hän nousi järvestä ja meni talolle. Pian välähti sininen valo ja kuului tytön kirkumista. Jigen peitti kauhuissaan korvansa ja sulki silmänsä. Hän ei halunnut nähdä tai kuulla mitään.
"Miksi?" Jigen kysyi itseltään ja pudisti päätään. Kyyneleet valuivat hänen silmistään. "Miksi?"

Yö saapui ja Jigen hiipi jälleen siskonsa viereen nukkumaan. Hänen yllätyksekseen Lunare ei ollutkaan huoneessaan. Hän katsoi sängyn alta, mutta Lunare ei ollut piiloutunut siihen tavanomaiseen piilopaikkaansakaan.
Jigen aukaisi hiljalleen oven ja katsoi eteiseen, josta pystyi kulkemaan mihin talon huoneeseen tahansa.
"Lunare?" Hän kuiskasi hyvin hiljaisella äänellä, muttei saanut vastausta.
Hän kykeni kuulemaan hiljaista nyyhkytystä olohuoneesta.
"Voi ei." Jigen kuiskasi ja lähti hiipimään käytävää eteenpäin. Samassa nyyhkytys lakkasi.
Hän huomasi olohuoneen oven olevan raollaan. Hän kurkisti ovenraosta sisään ja huomasi isänsä olevan selin ovea kohti. Hänen isänsä makasi polvillaan ja hänen äitinsä oli kauhuissaan miestä vastapäätä. Heidän välissään makasi Lunare.
"Onko hän kuollut?" Niveda kysyi kauhuissaan.
"Ei voi olla." Trucesh vastasi. "Ei mitenkään."
Jigen haukkoi kauhuissaan henkeä.
"Sinä tapoit hänet." Niveda kuiskasi ja pillahti itkuun.
"Lunare!" Jigen parkaisi ja ryntäsi huoneeseen. Hänen vanhempansa hätkähtivät Jigen pamautettua ovi täysin auki.
Jigen riensi Lunaren luokse, jonka kasvot olivat kalpeat ja hengitys kohosi huuruten ilmaan.
"Jigen." Trucesh kuiskasi.
"Anna hänen olla, isä!" Jigen huusi paniikissa. "Anna hänen vain olla!"
Kyyneleet virtasivat hänen poskillaan ja Trucesh puri huultaan. Niveda riensi halaamaan lapsiaan. Lunaren iho alkoi sinertämään.
"Anna hänen olla, Trucesh." Niveda pyysi. "Jätä rakkaat lapseni rauhaan."
"Jätä siskoni rauhaan." Jigen kuiskasi.
Samassa Lunare yskäisi ja hänen ihonsa alkoi saamaan taas väriä.

****

"Mutta hän ei koskaan jättänyt Lunarea rauhaan." Jigen kuiskasi järkyttyneelle Megamelle, sekä päätään pudistavalle Paynille. "Isäni piti Lunarea niin vahvana sieluna, että päätti kokeilla yhä vaarallisempia kokeita hänelle. Lopulta Lunare karkasi seitsemäntoista-vuotiaana. Minä olin silloin yhdeksäntoista. Vasta vuotta myöhemmin, isäni kuoltua, uskalsin lähteä etsimään siskoani ja tässä minä olen."
Megame pudisti päätään.
"Meillä kaikilla näyttää olevan surullinen tarina takanamme." Payn mutisi.
"Niinkö?" Jigen hämmästyi ja räpytti silmiään. "Kertokaa, jooko?"
Megame ja Payn vilkaisivat toisiaan ja lopulta he molemmat suostuivat kertomaan menneisyydestään.